Sakari Toiviainen:

SUOMEN ELOKUVA-ARKISTON VUOSIKYMMENET

 
 

Esihistoria

Ajatus elokuva-arkiston perustamisesta on Suomessa ollut esillä 1920-luvun alkupuolelta lähtien eli varsin varhaisessa vaiheessa verrattuna siihen, että yleismaailmallisesti asiasta kiinnostuttiin laajemmin vasta vuosikymmenen lopulla, jolloin elokuvaharrastajat alkoivat pelätä, että mykkäelokuvan ainutlaatuinen taide saattaisi kokonaan kadota ja unohtua nopeasti leviävän äänielokuvan tieltä. Elokuvien tallettamisen ensimmäinen suomalainen asianajaja oli Ragnar Öller, joka jo toimittamansa Filmiaitan joulunumerossa 1921 kiinnitti huomiota filmimateriaalin haurauteen ja hankalaan käyttöön artikkelissa "Filmitaideteoksen kestävyys". Tuolloin hän vielä torjui filmiarkiston perustamisen "erittäin kalliina" vaihtoehtona, mutta korosti, että "kysymys on ratkaistava, ja että se on tehtävä pian". Hän ehdotti, että filmikuvaamot varaisivat tulevia tarpeita varten joukon elokuvakopioita, joita sitten vuokrattaisiin joihinkin tarkoin määrättyihin näytäntöihin.

Öller jatkoi ajatuksen kehittelyä Filmiaitan (kesäkuu 1923), Elokuvan (tammikuu 1928) ja Hufvudstadsbladetin (tammikuu 1937) palstoilla. Artikkelissa "Filmi historiallisena arkistona" (Filmiaitta 8/1923) hän kävi läpi arkistoajatuksen historiaa Matuszewskin aloitteesta (1898) lähtien ja tiesi kertoa Brysselin kaupungin perustaneen jo vuonna 1912 "arkiston filmiainehistoa varten" ja yrityksen kestäneen läpi maailmansodan ja jatkuneen "aina meidän päiviimme". Yhteenvedossaan Öller vaati, että Valtion arkiston, Kansallismuseon tai jonkin vastaavan laitoksen tulisi perustaa Suomeenkin arkisto, johon "otettaisiin kopioita kaikista historiallisesti arvokkaista filmikuvista". "Mutta asia ei siedä viivyttelyä", hän lopetti. "Olisi erittäin tärkeää, että filmiarkisto perustetaan viipymättä, sillä jo nyt on liian paljon mennyt hukkaan. Meillä ei ole varaa menettää enemmän."

1930-luvulla arkistoasiaa ryhtyi ajamaan insinööri Yrjö Rannikko, Suomen Biografiliiton hallituksen jäsen ja sihteeri. Rannikko perusti 1932 Suomen Kinolehden ja päätoimittajan paikalta hän lokakuusta 1933 lähtien piti ajatusta vireillä. Öllerin lailla Rannikko katsoi elokuva-arkiston aikaansaamisen kuuluvan valtion tehtäviin. Niin ikään toimittaja Arvo Ääri kirjoitti toukokuussa 1937 Suomen Kinolehteen artikkelin "Kotimaisen elokuvan historiallisia muistoja talteen", jossa asiaa edelleen korostettiin.

Rannikon aloitteesta arkistokysymys otettiin esille myös Suomen Biografiliitossa, jonka vuosikokous toukokuussa 1934 hyväksyi ponnen, että "elokuva-arkiston perustaminen on välttämätön toimenpide". Asian hoito siirrettiin liiton hallitukselle, joka puolestaan antoi sihteerin eli Rannikon tehtäväksi ryhtyä keräämään "maamme filmi- ja elokuvateatteritoimintaa koskevia arkistoaineistoja". Rannikko otti toimeksiannon tosissaan ja hänen vuosikymmenten mittaan keräämänsä materiaali toimi pesämunana sittemmin syntyneelle Suomen elokuva-arkistolle. Toisena aloitteena voidaan kirjata kansatieteellisen elokuvan pioneerin Eino Mäkisen suunnitelma vuodelta 1939 valtion ylläpitämän arkiston rakentamiseksi Kansallismuseon tontille - tähtäimessä lähinnä kansatieteellisen filmimateriaalin säilyttäminen.

Vielä 1930-luvun puolella valtiollinen tahokin otti kantaa asiaan. Vuonna 1939 jätti mietintönsä valtioneuvoston asettama elokuvakomitea, joka suositteli, että elokuva-aineiston säilyttämistä varten varattaisiin tilaa valmisteilla olevasta valtioneuvoston kirjapainon uudisrakennuksesta, siihen sijoitettavan elokuvatarkastamon suojista. Sotien vuoksi talon valmistuminen kuitenkin lykkääntyi aina 1950-luvun alkuun, jolloin tilanne oli jo toinen. Vuosina 1943-46 työskennellyt elokuvakomitea asettui niin ikään tukemaan arkistoajatusta, mutta tilakysymys jäi edelleen auki. Kun valtioneuvoston painatustalo valmistui, elokuvatarkastamon puheenjohtajana vaikutti Arvo Paasivuori, joka suhtautui kielteisesti ajatukseen luovuttaa tarkastamon tiloja arkistokäyttöön.

Vuonna 1945 oli asetettu elokuva-alan järjestöjen ja yhdistysten yhteinen toimikunta tukemaan arkiston aikaansaamista, mutta tuloksena olivat vain Ensio Hiitosen ja Yrjö Rannikon artikkelit Kinolehdessä 1949 ja 1950. Vuosien 1951-52 vaihteessa Suomen Filmikamarin hallitus teki virallisen ehdotuksen, että valtio ottaisi huolekseen elokuva-arkiston perustamisen ja varaisi seuraavaan lisämenoarvioon tarpeellisen määrärahan, mutta aloite jäi vaille huomiota. Huhtikuussa 1954 Grels Teir ja neljä muuta Ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustajaa jättivät puolestaan eduskunnalle toivomusaloitteen, että hallitus ryhtyisi kiireellisiin toimenpiteisiin elokuva-arkiston perustamiseksi Suomeen, mutta tämäkin aloite katosi jälkiä jättämättä.

Sanoista tekoihin

Yksityisellä taholla edettiin sen sijaan konkreettisesti. Toukokuussa 1953 Filmikamari perusti elokuva-arkistorahaston, jonka peruspääoma saatiin Turun Kino Oy:n eli Yrjö Rannikon lahjoittamasta 10 000 markasta sekä Filmikamarin omasta 50 000 markan lahjoituksesta. Jo 1950-luvun alussa Rannikko oli koonnut kahden vuosikymmenen aikana kertyneen kirjallisen arkistomateriaalinsa Parvisfilmin varastoon ja Lönnrotinkadun asuntonsa kellariin, mistä se kesällä 1954 siirrettiin Adams-Filmin ullakolle ja sieltä edelleen arkiston ensimmäisiin toimitiloihin Oikokatu 6-8:n kellariin.

Samaan aikaan nouseva elokuvakerholiike ja elokuvakulttuurin puolesta puhuvat yksityiset aktivistit toimivat arkistoajatuksen hyväksi. Aito Mäkinen oli tehnyt Turun yliopiston laudaturtyönsä elokuvasta ja valmistuttuaan muuttanut keväällä 1951 Helsinkiin, missä hän työskenteli Valio-Filmin mainos- ja maahantuontipäällikkönä. Tässä ominaisuudessa hän järjesti Warner Brosin koeteatterissa paitsi normaaleja lehdistönäytöksiä myös erikoisesityksiä, joissa kävi varsin heterogeeninen joukko elokuvasta kiinnostuneita kulttuuri-ihmisiä, kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiilan jäsenistä balettitaiteilijoihin. Tästä piiristä syntyi elokuvakerho Studio, joka perustettiin toukokuussa 1952. Saman vuoden syksyllä aloitti toimintansa myös Turun elokuvakerho, jonka syntyyn Aito Mäkinen niin ikään vaikutti keskeisesti.

Studion perustajajäseniin kuului Jerker A. Eriksson, joka opiskeli historiaa Helsingin yliopistossa ja oli vuonna 1951 aloittanut uransa merkittävänä elokuvakriitikkona ja esseistinä. Eriksson oli tärkeä taustahahmo Akateemisen Filmikerhon synnyssä 1952 ja lisäksi hän perusti osakuntansa Nylands Nationin elokuvakerhon Natsan. Samoihin aikoihin toimintaan tuli mukaan nuori kulttuurikriitikko Jörn Donner, joka vastikään oli kiinnostunut elokuvasta ja alkanut kirjoittaa siitä eri lehtiin. Erikssonin mukaan "se oli piiri, joka oli hyvin intensiivinen ja aktiivinen... Se oli sikäli harvinaisen onnellista aikaa, että kaikki siellä mukana olleet puhalsivat samaan hiileen." Donner on puolestaan muistellut:

Elokuva-arkistosta puhuttiin aina. Siitä puhuivat ainakin Aito, Jerker ja minä, useimmiten Huvilakadulla Aiton asunnossa, joskus Jerkerin luona, joskus minun luonani Pohjoisrannassa. Minulla on muistiinpano tällaisesta palaverista. Jerker ei osallistunut. Aito oli mukana, muut olivat Modest ja Toma Savtschenko, Greta Brotherus ja Bengt Pihlström. Minun piti tehdä kaikenlaista, oman listani mukaan, kirjoittaa Marie Setonille, pyytää Antonioni tulemaan Helsinkiin. Minun piti pyytää eduskunnan sivistysvaliokunta Studioon, ottaa yhteyttä Maire Gullichseniin ja Alvar Aaltoon, kirjoittaa DEFAlle ja pyytää heitä tekemään uudet kopiot muutamista Joris Ivensin filmeistä. Sen lisäksi laadittiin pitkä lista henkilöistä jotka olisivat ehdolla Arkiston tukikomiteaan.

Kaiken toiminnan takana oli hyvin konkreettinen huoli elokuvaperinnön katoamisesta: kopiot oli lain mukaan romutettava vuokra-ajan kuluttua umpeen ja jo vuosina 1951-52 oli kirveen alle joutunut korvaamattomia aarteita. Studio ja Akateeminen Filmikerho pyrkivät esittämään vanhoja, harvinaisia ja vaikeasti saatavia elokuvia, joille tietämyksen kasvaessa ja elokuvakulttuurin kehittyessä oli entistä enemmän kysyntää. Studion näytökset olivat maksullisia ja se onnistui jopa tuottamaan voittoa esitystoiminnallaan siltä pohjalta, että Mäkinen pystyi hankkimaan elokuvakopioita ilmaiseksi tai nimellistä vuokraa vastaan elokuvayhtiöiltä. Valio-Filmin kautta maahantuomistaan elokuvista Mäkinen saattoi rakentaa perustaa arkiston tuleville kokoelmille.

Rannikon itse ja vetoomuksin -mm. elokuvateatterinomistajille liiton syyskokouksessa 1954 -kokoamalle materiaalille saatiin tilapäinen varastotila Adams-Filmin ullakolta, mutta filmikopioille tämä paikka ei soveltunut. Kopioiden romutuksen jatkuessa kulttuuripiirien huoli kasvoi ja vuodesta 1954 lähtien arkiston perustamisen tärkeyttä korostettiin yhä useammilla foorumeilla. Ywe Jalander kirjoitti Ny Tid -lehdessä (8.11.1955) ja vertasi tilannetta siihen kulttuuriskandaaliin, minä museon puuttumista pidettäisiin millä tahansa muulla taiteen alalla. Elokuvakerho Studio aloitti julkaisutoimintansa ensimmäisellä vuosikirjallaan 1955, toimittajina Jörn Donner ja Aito Mäkinen, jotka jo johdantoartikkelissaan "Miksi meillä ei ole elokuvamuseota?" ilmoittivat työn ja tuulen suunnan. He muistuttivat käytännöstä, jonka mukaan Suomessa tuhotaan joka vuosi kolmisen sataa elokuvaa esitysoikeuden päätyttyä ja ehdottivat jopa muutamien lakipykälienkin "unohtamista tai kumoamista", jotta tämä kulttuuriperintö saataisiin talteen:

Me emme saa antaa tämän päivänkin elokuvien parhaimmiston tuhoutua, kuten olemme sallineet elokuvan ensimmäisten viidenkymmenen vuoden hävitä. Jokainen vuosi ilman museota merkitsee auttamattomasti jälleen yhden elokuvan historian vuosirenkaan tuhoutumista meillä.

Meillä ei ole elokuvamuseota, emmekä me oikeastaan sitä ansaitsekaan, mutta on kulttuuriskandaali ja kansantaloudellinen tappio, että taiteellisesti ja sosiaalipsykologisesti todistusvoimaista materiaalia, merkittävinkin osa Suomen kansan vuosittaisesta ruokavalikoimasta elokuvateattereissa tuhotaan! Vaikka tämä materiaali voitaisiin useimmiten saada ilmaiseksi tai romufilmin hinnalla museoon. Ulkomailla vakiintuneen tavan mukaan niin tuottaja kuin tuottaja antaa kansainvälisen elokuvamuseoliiton jäsenille talletettavaksi filminsä, joiden esitysoikeus on loppunut. Jäljelläolevat kopiot ovat useimmissa tapauksissa vielä täysin esityskelpoisia ja antaisivat naarmuntuneinakin tutkijalle tyydyttävän, ensikäden kuvan ko. elokuvasta.

Donner otti arkistoasian esille seuraavassakin vuosikirjassa (Studio 2) artikkelissaan "Elokuvakulttuurin puolesta", jossa hän kertoi muiden maiden arkistoista, FIAF:n eli Elokuva-arkistojen kansainvälisen Liiton (Fédération internationale des archives du film) toiminnasta ja luonnosteli suomalaisen arkiston tehtäviä ja konkreettisia tarpeita:

Suomalainen arkisto tarvitsee varastotiloja, konttorihuoneiston (kirjastoa varten) ja pienehkön elokuvateatterin. (...) Suomalaisen arkiston tehtävät on edelläolevan valossa helposti määriteltävissä. Sen on museotarkoitustensa mukaisesti kerättävä kaikki mahdollinen materiaali suomalaisen elokuvan menneisyydestä. Koska elokuvasivistys (tuntemus) kaikissa piireissä perustuu ennen kaikkea kirjallisuuteen, ei filmiteoksiin, on arkiston aikaansaatava esityssarjoja, jotka valaisevat elokuvan historiaa.

Donner oli Ranskan-matkallaan vuonna 1955 tavannut Henri Langlois'n, tutustunut tämän luomukseen, La Cinémathèque Françaiseen, ja "siihen ihmeelliseen ilmapiiriin joka häntä ympäröi". Hän tunsi myös Einar Lauritzenin, joka oli omilla rahoillaan perustanut Filmhistoriska Samlingarna Tukholmaan. Molemmat korostivat arkiston riippumattomuutta valtiosta, mutta toisaalta sellaisen puhtaasti valtion laitoksen kuin Det Danske Filmmuseumin toiminta näytti Donnerista esimerkilliseltä. Kun Aito Mäkinen tapasi Langlois'n FIAF:n kongressissa Dubrovnikissa syyskuussa 1956, tämä yhä painotti, että oli turha odottaa valtion perustavan elokuva-arkistoa: oli toimittava itse.

 
 

 

Perustaminen

Aito Mäkinen Oikokadulla.Suomalaisia arkistoaktivisteja jakava peruskysymys tuolloin olikin, pitäisikö luoda arkisto yksityiseltä pohjalta vai olisiko jäätävä odottamaan valtion toimenpiteitä. Jörn Donnerin mukaan enemmistö oli jälkimmäisen vaihtoehdon kannalla, sillä yksityisen arkiston vaarana nähtiin, että sen tultua perustetuksi valtio voisi pestä kätensä asiassa. Donner itse oli yksityisen aloitteellisuuden kannalla ja toimi sen mukaan. Tältä pohjalta tulosta alkoikin syntyä. Syyskuussa 1956 perustettiin Suomen elokuvakerhojen liitto yhdeksän tuolloin toimineen kerhon katto-organisaatioksi. Samaan aikaan Aito Mäkinen pääsi matkustamaan Dubrovnikin kongressiin Ranskan suurlähettilään tuella ja esitti kokoukselle Suomen-raportin, jonka pohjalta tehtiin kolme tärkeää päätöstä: ensinnäkin FIAF:n jäsenarkistot lupasivat yrittää järjestää klassisen elokuvan viikkoja Suomessa tai lainata aineistoa tulevan elokuva-arkiston esityssarjoihin; toiseksi jäsenet lupasivat lahjoittaa klassikkokopioita heti, kun Suomen arkisto olisi saanut asianmukaisen filmivaraston; kolmanneksi, Aito Mäkinen valittiin FIAFin kirjeenvaihtajajäseneksi. Lisäksi Suomen elokuva-arkisto luvattiin ottaa jäseneksi heti, kun ilmoitus sen perustamisesta oli saapunut liiton hallitukselle.

Donner otti toisen ratkaisevan askeleen. Vuodenvaihteessa 1956-57 hän vuokrasi Suomen elokuva-arkiston nimissä huoneiston Kruununhaasta, osoitteesta Oikokatu 6-8. Donner oli aikaisemmin ehdottanut asiaa Mäkiselle, mutta tämä katsoi, että heillä ei ollut varaa siihen. Niinpä Donner toimi yksin ja kertoi kumppanilleen vasta jälkikäteen: hän aikoi maksaa vuokran itse siihen saakka, kunnes arkisto olisi virallisesti olemassa. Näin Donnerilla oli henkilökohtainen syy kiirehtiä arkiston perustamista ja kevään mittaan alkoikin tapahtua. Donnerin luona kokoonnuttiin laatimaan sääntöluonnoksia, joita syntyi pari kolme versiota. Donner ja Mäkinen alkoivat pohtia, keitä perustavassa kokouksessa tulisi olla mukana ja päätyivät kutsumaan ydinjoukon lisäksi myös kulttuurihenkilöitä ja elokuvan liikealan edustajia, joiden osanotto pyrittiin varmistamaan puhelimitse.

Suomen elokuva-arkisto r.y. - Finlands filmarkiv r.f. yhdistyksen perustava kokous pidettiin 24.4.1957 hotelli Tornin Maecenas-kabinetissa.Suomen elokuva-arkisto r.y. - Finlands Filmarkiv r.f. -nimisen yhdistyksen perustava kokous pidettiin hotelli Tornin Maecenas-kabinetissa (!) 24.4. 1957 klo 20.00 alkaen. Virallisena koollekutsujana Donner kertoi hankkeen taustasta, eduskunta-aloitteista ja FIAFista, siitä mitä oli tehty, mitä materiaalia oli kerätty ja mihin se oli arkistoitu, siitä että Oikokadun tilat oli vuokrattu jo tammikuussa. Donner valittiin myös kokouksen puheenjohtajaksi, sihteerinä sai toimia Ywe Jalander. Heidän ja Mäkisen lisäksi kokouksessa olivat läsnä toimitusjohtaja Olavi Aittola, Jerker A. Eriksson, Valma Hakkarainen, maisteri Raimo Hallama, toimitusjohtaja Mauno Mäkelä, Yrjö Rannikko ja ohjaaja Jack Witikka, joka yksimielisesti valittiin arkiston väliaikaiseksi puheenjohtajaksi. Hallituksen jäseniksi tulivat valituiksi kaikki perustavan kokouksen osanottajat sekä heidän lisäkseen kirjailija Matti Kurjensaari, ohjaaja Edvin Laine, johtaja Erik Lönnberg ja hallitusneuvos Arvo Salminen.

Ensimmäinen puheenjohtaja ja ensimmäinen toiminnanjohtaja: Jack Witikka ja Ywe jalander palaverissa.Välittömästi perustavan kokouksen jälkeen pidettiin hallituksen ja väliaikaisen työvaliokunnan kokoukset. Hallitus päätti esittää Filmikamarille ja Studiolle, että näiden keräämät rahavarat siirrettäisiin arkistolle. Lisäksi päätettiin lähettää pääesikunnan koulutusosastolle anomus, että erästä puolustusvoimien kalliosuojaa voitaisiin käyttää filmikopioiden varastona. Edelleen hallitus nimesi sääntötoimikunnan tekemään mahdolliset muutokset Donnerin esittämään sääntöluonnokseen. Työvaliokunta, johon kuuluivat Donner, Jalander, Mäkinen ja Rannikko, sai tehtäväkseen hallituksen päättämät käytännön toimet. Työvaliokunta puolestaan päätti lähettää kirjelmän myös vuokraamoille, jotta tuhotuiksi määrätyt filmikopiot saataisiin talletetuiksi arkistoon. Lisäksi esitettiin, että Studio siirtäisi Elokuvan vuosikirjan julkaisemisen arkiston tehtäväksi. Ensimmäiseksi toiminnanjohtajaksi valittiin Ywe Jalander, jota vuoden kuluttua seurasi Aito Mäkinen. Donner vaikutti aluksi työvaliokunnan jäsenenä, mutta vetäytyi siviilipalveluksensa ja Ruotsiin muuttonsa johdosta piankin taustahahmoksi, hallituksen varajäseneksi, jona hän toimi 1960-luvun alkuun.

Ensimmäiset vuodet

"Taloudellisista vaikeuksista huolimatta arkiston toiminta on kuluneena kautena ollut suhteellisen vilkasta", saatettiin todeta maaliskuun 1958 vuosikokoukselle jätetyssä toimintakertomuksessa. Kokoelmien kirjattiin käsittävän noin 400 niteen kirjaston, laajan kuvakokoelman, tärkeimpien kotimaisten ja ulkomaisten lehtien uusimmat vuosikerrat sekä eräiden lehtien vanhoja vuosikertoja, noin 30 000 lehtileikettä, ohjelmia, mainoksia, elokuvamusiikkia ja teknillisiä laitteita. Keväästä 1957 lähtien lehtileikkeitä ja stillkuvia ryhdyttiin järjestämään talkootyönä, lähinnä Matti Salon ja J. Sakari Helanderin voimin. Lähivuosina käynnistyi kortistointi, joka näihin päiviin saakka on säilynyt kirjaston keskeisenä tietopankkina.

Tällä kertaa nitraatti ei odottanut: Adams-filmin tulipalo kesällä 1957.Filmikokoelmien järjestämisessä ei vielä päästy eteenpäin, koska eri yhtiöiden lupaamille ja lahjoittamille noin 200 elokuvakopiolle ei vielä löytynyt säilytyspaikkaa. Arkiston hallitus oli kääntynyt useaan otteeseen opetusministeriön puoleen, jotta Valtion elokuvatarkastamo luovuttaisi tilojaan arkiston käyttöön: sitkeät anomukset tuottivat tulosta lokakuussa 1958, jolloin ministeriö vuokrasi yhden tarkastamon tiloihin kuuluvan huoneen arkiston filmivarastoksi. Samoihin aikoihin, syyskuussa 1958, arkiston toimisto ja muut kokoelmat muuttivat Oikokadun ensikodista Adams-Filmiltä vuokrattuun kahteen huoneeseen Mikonkatu 13 G:n kahdeksannessa kerroksessa. Arkiston varastokurjuudesta kertoo sekin, että Adams-Filmin kuuluisassa tulipalossa 27.7.1959 tuhoutui suuri määrä materiaalia, joka odotti luovutusta arkistolle.

Esitystoiminta oli käynnistynyt syksyllä 1957 ns. Filmipiirin puitteissa, avajaisesityksenä 5.10. Marie Setonin toimittama kopio Sergei Eisensteinin elokuvasta ¡Que Viva Mexico!. Syksyn esitykset jäivät kahteen, mutta keväällä 1958 Filmipiiri järjesti kuuden elokuvan sarjan, saman vuoden syksyllä näytäntöjä oli neljä. Vuoden 1958 alusta vuosikirja Studio oli siirtynyt arkiston julkaisuksi. Donnerin ja Mäkisen luomien suhteiden ansiosta kansainväliset yhteydet alkoivat toimia välittömästi. Jo tammikuussa 1958 FIAFin puheenjohtaja Jerzy Toeplitz vieraili arkiston kutsumana Suomessa ja piti esitelmät aiheista "Elokuva-arkiston tehtävät" ja "Moderni puolalainen elokuva". Lokakuussa pidettiin Prahassa FIAF:n kokous, jossa Suomea edustivat Jörn Donner ja tarkkailijana Yrjö Rannikko ja jossa Suomen elokuva-arkisto hyväksyttiin FIAFin täysivaltaiseksi jäseneksi. Marraskuussa toiminnanjohtaja Aito Mäkinen tutustui British Councilin myöntämän apurahan turvin LontoossaThe British Film Instituten ja The National Film Archiven toimintaan.

Vuoden 1958 toimintakertomus kirjasi Filmikamarin, Studion, Helsingin Teininuorison elokuvakerhon, Turun elokuvakerhon ja Ylioppilasneekerit ry:n tukeneen arkistoa rahalahjoituksin. Kirjoja, lehtiä, valokuvia ja muita painotuotteita olivat lahjoittaneet Belgian, Ranskan, Englannin, Tanskan ja Ruotsin arkistot ja lähes kaikki Suomessa toimineet elokuvavuokraamot. Filmikopioita olivat tallettaneet Columbia Films, Parvisfilmi, RKO Radio Films ja Moskovan elokuva-arkisto.

Jatkovuosikokouksessa 5.6.1958 hyväksyttiin arkiston säännöt muotoon, jonka toiminta-ajatus pienin kosmeettisin muutoksin on kestänyt neljän vuosikymmenen ajan. "Tarkoituksensa toteuttamiseksi arkisto", kuului neljäs pykälä, "kerää ja säilyttää elokuvahistorian ja -taiteen kannalta tai muuten kulttuuriarvoltaan merkittäviä elokuvia, esittää elokuvakulttuurista kiinnostuneille elokuvan historiaa valaisevia elokuvia, julkaisee elokuvakulttuurin kehittämiseksi kirjoja, lehtiä ja muita painotuotteita, edistää kokoelmiensa turvin elokuvataiteen ja elokuvan historian tutkimista, kerää elokuvataiteeseen ja elokuvan historiaan liittyvää aineistoa kuten kirjoja, lehtiä, painotuotteita, valokuvia, ohjelmia, mainoksia, käsikirjoituksia, elokuvamusiikkia, lavastusluonnoksia ja teknillisiä laitteita".

Vuosina 1957-61 toiminta laajeni ja syveni, mutta jatkuvuus oli rahalahjoitusten ja vapaaehtoisen työvoiman varassa; talkoisiin osallistuivat mm. Raimo Hallaman johtaman Kamerataiteen osaston opiskelijat, jotka vastikkeeksi saivat vapaaliput arkiston esityksiin. Vuoden 1959 toimintakertomuksessa Aito Mäkinen joutui toteamaan, että "arkisto on selviytynyt taloudellisista vaikeuksistaan vain Saksan Liittotasavallan kaupallisen edustuksen Saksalaisen elokuvaviikon johdosta lahjoittaman rahasumman ansiosta". Sama ongelma ja sama kiitos toistuivat vielä vuoden 1961 toimintakertomuksessa, joka kuitenkin saattoi kirjata pienen opetusministeriön tuen ja ilmoittaa, että toiminnanjohtajalle oli voitu maksaa palkkaa kymmenen kuukauden ajalta sekä leike- ja lehtiarkiston hoitajalle yhdeksän kuukauden ajalta. Molemmat palkat olivat hyvin nimellisiä: 150 ja 100 markkaa kuukaudessa. Samaan aikaan esityssarjat olivat laajentuneet kevätkauden 24 ja syyskauden 22 näytökseen Kino Savoyssa. Häädön uhatessa arkiston oli marraskuun 1961 puolivälissä muutettava Mikonkatu 13:sta Eerikinkatu 12:een, jossa vuokra nousi yli nelinkertaiseksi mutta arkisto sai ensimmmäisen kerran sopivat tilat kirjastolleen, valokuva- ja leikekokoelmalleen sekä toimistolleen.

Valtionavun piiriin

Vuoden 1961 toimintakertomus päättyi uutta aikaa enteilevään tiedonantoon: eduskunta oli hyväksynyt Suomen elokuva-arkiston toiminnan kehittämiseen kansanedustaja Irma Rosnellin ehdotuksesta viiden miljoonan markan ehdollisen määrärahan vuoden 1962 talousarviossa. Määrärahan vahvistus viipyi kuitenkin aina elokuun 1962 puoliväliin, minkä ajan arkisto joutui toimimaan taloudellisen epävarmuuden tilassa. Epävarmuus jatkui, sillä seuraavana vuonna valtion avustus pieneni puoleen ja toimintakertomus valitti vuoden 1963 kehitykselle olleen tyypillistä "valtiovallan yleinen välinpitämätön suhtautuminen kaikkiin elokuvien arkistoimiseen ja elokuvakulttuurin levittämiseen liittyviin kysymyksiin". Yhtä kaikki syksystä 1962 lähtien toiminnanjohtajalle pystyttiin maksamaan jonkinlaista palkkaa, ja lisäksi voitiin palkata kaksi työntekijää: varastonhoitaja, joksi tuli Pentti Pajukallio, sekä kirjaston, valokuva- ja leikearkiston hoitaja, missä toimessa näinä vuosina työskentelivät Paavo Lehtonen, Leo Andersson ja Matti Salo.

Dokumentit järjestykseen ja Cahiers du Cinéma paikalleen: Aito Mäkinen ja Risto HannulaEsityssarjojen laajuus vakiintui tässä vaiheessa 21-29 esitykseen kevät- ja syyskausittain. Eerikinkatu 12:n leike- ja valokuva-arkisto sekä kirjasto pidettiin auki maanantaista perjantaihin klo 10-14, tiistaisin ja keskiviikkoisin myös illalla; kirjalainat saatettiin laskea jo sadoissa (279 - 1962, 205 - 1963, 257 - 1964, 505 - 1965) ja kirjastonhoitaja Irmeli Aronen alkoi luokitella ja järjestää kirjastoa ensin vapaaehtoisuuden pohjalta, sitten tuntityönä. Elokuvakopioiden huolto-olosuhteet paranivat, kun vuoden 1962 aikana voitiin hankkia katselu- ja kelauspöydät, puhdistus-, vahaus- ja liimauskojeet. Toisaalta kopioiden säilytyksessä ilmeni jatkuvasti ongelmia. Heinäkuun alussa 1962 opetusministeriö hääti arkiston filmivaraston tarkastamon tiloista: vuoden loppuun saakka kopiot jouduttiin varastoimaan puolustusvoimilta vuokrattuun luolaan Vanhaankaupunkiin, mistä vuoden viimeisellä viikolla muutettiin Herttoniemeen, niin ikään puolustusvoimien hallussa olevaan entiseen ruutikellariin, missä ei voitu työskennellä, koska yhdessä suuressa tilassa ei ollut minkäänlaisia lämmitys- tai ilmanvaihtolaitteita, ja kosteus saatiin vain pakkaskuukausina pysymään 70 %:n hyväksyttävällä tasolla. Myöskään filmimateriaalin jakoa nitraatti- ja asetaattivarastoihin ei näissä olosuhteissa voitu toteuttaa, mikä oli ensimmäinen ehto korvaamattoman aineiston säilymisen takaamiseksi. Vuoteen 1965 tultaessa elokuvakokoelma oli kasvanut 480 pitkään elokuvaan ja noin 1500 kelaan lyhytkuvia ja muuta filmimateriaalia. Merkittävinä lahjoituksina Aito Mäkinen hankki suhteidensa avulla vuosikymmenen puolivälissä edustavan peruskokoelman neuvostoelokuvaa Moskovan ja DDR:n arkistoista ja järjesti tältä pohjalta mittavan esityssarjan.

Valokuvien lainaus käynnistyi alusta pitäen vilkkaana (157 - 1963, 258 - 1964, 621 - 1965). Julkaisutoiminnan runkona oli vuosikirja Studio, jonka ilmestyminen jatkui Aito Mäkisen toimittamana seitsemänteen ja tässä vaiheessa viimeiseen osaan vuonna 1964. Yhteistyössä Tammen kanssa arkisto oli jo 1959 julkaissut Raimo Hallaman suomentaman ja Jörn Donnerin loppuluvulla täydentämän Theodore Huffin teoksen "Charlie Chaplin"; julkaisusarjan toisena niteenä ilmestyi Otavan kustantama Kari Uusitalon historiateos "Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet" (1965). Esityssarjan elokuvista toimitettiin monistettuja esitteitä ja Suomen Elokuvakerhojen Liiton lehti Projektio sai käyttää arkiston huoneistoa korvauksetta toimituksenaan.

Pentti Pajukallio Isännöi intialaista elokuvaohjaajaa Mrinal Seniä Eerikinkadulla.Vuonna 1964 arkiston valtionapu jäi toistamiseen vain puoleen eduskunnan vahvistamasta määrärahasta, mikä vaikeutti kokoelmien kehittelyä ja järjestelyä sekä rajoitti toiminnan tärkeimpien päivittäisten tehtävien hoitamiseen. Toiminnanjohtaja Mäkinen työskenteli itse puolipäiväpalkalla ja hänen lisäkseen toimihenkilöitä oli vain kokoelmien hoitaja Pajukallio. Uhan torjumiseksi Mäkinen kutsui pohjoismaiden arkistojohtajat Suomeen ja järjesti mittavan tiedotuskampanjan, joka tuottikin tulosta: seuraavana vuonna määräraha palautui ennalleen, minkä ansiosta saatettiin palkata toimistosihteeri ja tilapäistä työvoimaa. Vuonna 1966 valtionavun vakiintuessa arkistolla oli varaa kiinnittää tutkija (Sakari Helander) ja tutkimusassistentti (Mikael Fränti) hoitamaan aineiston järjestelyä, samalla kun Irmeli Aronen jatkoi tuntityönä kirjaston hoitoa

 
 

 

Murroksen ja uusien tuulien aika

Aito Mäkinen jatkoi toiminnanjohtajana lokakuuhun 1966, jolloin hänen tilalleen tuli Peter von Bagh. Jack Witikka pysyi puheenjohtajana kevään 1967 vuosikokoukseen, jossa Mäkinen valittiin hänen tilalleen. Näin toteutui ensimmäinen merkittävä johdon ja myös sukupolven vaihdos. von Baghin panos näkyi heti vuoden 1967 aikana esitystoiminnan laajenemisena (seuraavana vuonna se laajeni myös Otaniemen Dipolin kolmeen viikottaiseen näytökseen torstai-iltaisin), samalla kun kokoelmien hoito sai uutta pontta opetusministeriön erityismäärärahasta. Herttoniemen filmivaraston kunnostus ja kosteudenpoistolaitteiden asennus saatiin alulle, kokoelmien luettelointi ja huonokuntoisten filmipurkkien vaihto käynnistyivät. Tässä vaiheessa arkistolla oli varastotiloja myös osoitteissa Huvilakatu 13, Pihlajatie 32 ja Tenholantie 3-5. Vuoden 1968 aikana filmikokoelmat saivat ensimmäiset asianmukaiset varastotilat, kun asetaattikopiot voitiin siirtää Herttoniemestä Katajanokalle, Luotsikatu 11:n uuteen päävarastoon: talon kellari kunnostettiin asetaattifilmien sekä Huvilakadulta ja Tenholantieltä siirretyn lajittelemattoman paperimateriaalin yhteisvarastoksi; talon piharakennuksesta saatiin tilat kopioiden käsittelyyn, kunnostamiseen, tarkistamiseen ja puhdistamiseen. Vuoden 1969 alusta arkiston palvelukseen kiinnitettiin filminkorjaaja (Anita Heikkinen), joka saattoi aloittaa kopioiden järjestelmällisen tarkistustyön. Samaan aikaan valmisteltiin arkiston toimistotilojen muuttoa Eteläranta 4:ään, mikä tapahtui tammikuussa 1969 ja merkitsi kirjallisen ja valokuvamateriaalin entistä suotuisampia järjestely- ja kortistointimahdollisuuksia.

Pekka Riihimäki ja Sakari Toiviainen dokumentiaineiston kimpussa. Eteläranta 1970-luvun alussa.Maaliskuun 1969 vuosikokouksessa arkiston pioneeri ja perustajajäsen Aito Mäkinen pudotettiin hallituksen puheenjohtajan paikalta. Hänen tilalleen valittiin kansanedustaja Arvo Salo ja myös monet hallituksen jäsenet saivat tehdä tilaa uusille kasvoille: elokuva-alan ammattilaiset kuten ohjaaja Erik Blomberg sekä johtajat Leo Jarden ja Veijo Olamo jäivät valitsematta uuteen hallitukseen, johon tuli vahva edustus 1960-luvun nuorta ja vasemmistoon kallistuvaa kulttuuripolvea: Timo Bergholm, Pentti Holappa, Pekka Gronow, Olli Alho; Aito Mäkinen ei saanut vuosikokoukselta tarpeeksi ääniä edes hallituksen jäseneksi.

Työpaikkakokous Etelärannassa 1970-luvun alussa. Pöydän päässä toiminnanjohtaja Helena Suomela. Kyseessä oli valmisteltu vallankeikaus, jolla oli taustansa vuosikymmenen kulttuuripoliittisessa ja yhä selvemmin politisoituvassa ilmastossa. Kun Erik Blomberg vuosikokouksessa ehdotti Aito Mäkistä edelleen puheenjohtajaksi, Klaus Mäkelä toi vastaehdokkaaksi Salon perustellen, että kokoelmien hoito ja harrastajien palvelu ovat merkittäviä asioita, mutta että samalla arkiston kulttuuripoliittinen toiminta on jäänyt pahasti laiminlyödyksi ja että arkisto tarvitsee puheenjohtajakseen kulttuuripoliittisen kokonaisnäkemyksen omaavan henkilön. Tarmo Malmberg yritti vedota Mäkisen pitkään työhön arkiston hyväksi, mutta ei saanut vastakaikua, sillä Mäkisellä arveltiin olevan tuossa vaiheessa niin paljon muita töitä, ettei hän voinut täysipainoisesti osallistua hallituksen työhön; ihmeteltiin myös sitä, ettei Mäkinen hallituksen puheenjohtajana voinut olla paikalla edes vuosikokouksessa.

Muutos näkyi arkiston toiminnassa jo samana vuonna uudenlaisena kulttuuripoliittisena suuntautumisena, mutta myös toiminnan laajentumisena. Toiminnanjohtajakin vaihtui: kun Peter von Bagh lähti suorittamaan siviilipalvelustaan keväällä 1969, virkaa tekeväksi johtajaksi nimitettiin vajaan vuoden verran toimistosihteerinä työskennellyt Helena Suomela, joka vuoden kuluttua vakinaistettiin toimeensa. von Bagh jatkoi arkiston esityssarjojen suunnittelua ja muu vakinainen henkilökunta oli tässä vaiheessa: tutkimusassistentti Sakari Toiviainen (1968), toimistosihteeri Eeva Kurki (1969), filmiosaston hoitaja Pentti Pajukallio (1962) ja filminpaikkaaja Anita Heikkinen (1969). Irmeli Aronen jatkoi kirjastonhoitoa tuntityönä ja Pekka Riihimäki aloitti Katajanokalle varastoidun dokumenttiaineiston lajittelun.

Armas Vallasvuo Elokuvan sisältöselvityksessä. Jukka Mannerkorpi seuraa vierestä.Esitystoimintaa laajennettiin keväällä 1969 Tampereelle ja Turkuun, syksyllä Ouluun. Keväällä 1970 järjestettiin ensimmäisen kerran mittava suomalaisen elokuvan retrospektiivi "25 vuotta suomalaista elokuvaa". Uusi aluevaltaus oli myös lastenelokuva, jonka tiimoilta järjestettiin seminaari ja elokuvapäivät. Samalla panostettiin kasvavassa määrin kokoelmien järjestelyyn. Arkisto pidettiin koko kesäajan suljettuna, jotta kirjasto ja varasto voitiin saada muuttojen jäljiltä edes alustavaan kuntoon. Toimintakertomuksen mukaan vuodelle oli niin ikään "luonteenomaista lisääntynyt taloudellinen ja organisatorinen suunnittelu": hallitus tehosti työskentelyään ideoimalla ja valmistelemalla asioita eri jaostoissa.

Silti toimintakertomuksessa jouduttiin toteamaan, että arkiston valtionavun pitäisi olla kaksi kertaa suurempi, jotta "se voisi vuosittain edes kohtuullisessa määrin laajentaa elokuvan klassikkojen kokoelmiaan ja suorittaa tehtäväänsä maamme elokuvaperinteen säilyttäjänä". Toiminnan arvioitiin olevan pahasti jäljessä muiden pohjoismaiden elokuva-arkistojen tasosta. Elokuvamuseoinnin tulevaa järjestelyä varten oli valtio 1967 asettanut komitean, Elokuvakeskustoimikunnan, joka kaavaili kamerataiteen koulutuksen ja museotoiminnan yhdistämistä: komiteaan ei saatu arkiston edustusta, mutta kirjelmin yritettiin vaikuttaa arkistotoiminnan mahdollisimman suuren taloudellisen ja hallinnollisen riippumattomuuden puolesta. Vuonna 1970 ilmestyneessä komiteamietinnössä arkisto ei nähnyt pohjaa tulevaisuutensa järjestämiseksi, mutta joulukuussa 1970 nimitettyyn valtion elokuvapoliittiseen komiteaan kiinnitettiin uusia toiveita, sillä sen oli määrä puuttua myös elokuvakulttuurin kysymyksiin ja sen jäseneksi nimitettiin arkiston toiminnanjohtaja Suomela.

Yhdessä Elokuvakerhojen liiton kanssa arkiston hallitus lisäksi teki opetusministeriölle toivomusaloitteen elokuvatutkimuksen lehtoraatin perustamisesta Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteelliseen osastoon vedoten siihen, että vastaava oppiaine oli jo sekä Kööpenhaminan että Tukholman yliopistoissa. Suotuisana merkkinä nähtiin, että Matti Salo oli syksyllä 1969 aloittanut suositut elokuvaluennot Helsingin yliopistossa ja hänen seminaariryhmänsä kokoontui joskus arkiston kirjastossa Etelärannassa. Vuonna 1971 arkisto teki uuden aloitteen elokuvalehtoraatin puolesta, Suomen elokuvasäätiö oli valmis rahoittamaan viran, mutta Helsingin yliopisto otti hankkeeseen kielteisen kannan vedoten tilanpuutteeseen ja huolimatta historiallis-kielitieteellisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan myönteisistä lausunnoista.

1970-luvun alussa arkisto aktivoitui edelleen sekä informaatiotoiminnassaan että elokuvapoliittisissa kannanotoissaan. Lehdistön, radion ja television avulla pyrittiin kiinnittämään huomiota Suomen elokuva-arkiston määrärahojen niukkuuteen ja valtionapu saatiinkin nostetuksi kansanedustaja Ulf Sundqvistin ym. allekirjoittaman aloitteen pohjalta: asian hyväksi toimittiin lähettämällä erityinen kirjelmä jokaiselle kansanedustajalle. Julkilausumilla arkisto otti kantaa elokuvakerhokiistaan, kamerataidetoimikunnan työskentelyyn, kamerataide-käsitteeseen sekä Yleisradion irtisanomisiin ja työvoimapolitiikkaan. Ensi kertaa herättiin myös vaatimaan arkistolle omaa elokuvateatteria: Helsingin kaupunki ei kuitenkaan myöntänyt määrärahaa teatterin vuokraamista varten, vaikka useat nuorisojärjestöt allekirjoittivat julkilausuman hankkeen puolesta.

Arkiston henkilökuntaa1970-luvun lopulla, Seppo Huhtalan (edessä) valtakaudella.Muuten arkiston työskentelytilat alettiin kokea tyydyttävinä, kun syyskuussa 1970 saatiin vielä vuokratuksi Luotsikatu 16:sta uusi 200 neliömetrin varasto asetaattifilmeille. Pitkien elokuvien kopiomäärä kasvoi samana vuonna yli 1000 kappaleen, joista noin puolet pystyttiin korjaamaan tai huoltamaan. Kirjaston ja dokumenttikokoelmien järjestäminen sekä palvelutoiminta saatiin vakaalle pohjalle, kun Irmeli Aronen syyskuussa 1970 nimitettiin kokopäivätoimiseksi kirjastonhoitajaksi ja Pekka Riihimäki aloitti valokuvien ja paperimateriaalin lajittelun. Esitystoiminta laajeni Jyväskylään ja 16 mm:n elokuvien levitykseen. Elokuvakulttuurin edistämiseen arkisto osallistui Oulun läänin kiertävän elokuvaseminaarin, Oulussa järjestetyn seminaarin sekä Kotkan ja Rovaniemen elokuvapäivien kautta.

Julkaisutoimintaa ryhdyttiin kehittämään: kevään 1970 erikoissarjoista "25 vuotta suomalaista elokuvaa" ja "Kunnianosoitus neuvostoelokuvalle" ilmestyivät painetut ohjelmavihkot, syksyn 1970 ja kevään 1971 sarjoista offset-painetut kausiesitteet. Elokuvakirjallisuuden tilaan kiinnitettiin huomiota lokakuussa 1970 näyttelyllä "Suomalaisen elokuvakirjallisuuden koko surkeus". Suomen elokuvasäätiön tukemina arkiston julkaisusuunnitelmina kirjattiin Kari Uusitalon teos suomalaisesta mykkäelokuvasta ja Sakari Toiviaisen kirja uudesta suomalaisesta elokuvasta: edellinen ilmestyi Arkiston 15-vuotisjuhlakirjana 1972, Otavan kustantamana kuten myös jälkimmäinen 1975. Lisäksi arkisto esiintyi 1968 perustetun Filmihullu-lehden yhtenä julkaisijajärjestönä.

Vähitellen päästiin jo käsiksi arkistotoiminnan peruskysymyksiin: vanhojen suomalaisten elokuvien kopiotilanne kartoitetiin ja todettiin, että suurin osa mykkäelokuvaa oli peruuttamattomasti tuhoutunut ja paljon myös 1930- ja 1940-lukujen materiaalia oli kadoksissa. Syksyllä 1971 käytiin mittava lehdistökampanja vanhojen suomalaisten elokuvien pelastamisen puolesta, mikä pian johtikin tuloksiin: opetusministeriö antoi asian tutkimisen kiireellisesti Valtion elokuvapoliittiselle komitealle, joka helmikuun 1972 muistiossaan selvitti pelastettavien filmien määrän, kustannukset ja aikataulun. Tämän pohjalta hallitus ehdotti 400 000 markan määrärahaa, jonka eduskunta hyväksyi vuoden toisen lisämenoarvion käsittelyssä kesäkuun lopulla. Työn suunnitteluun arkisto nimitti erityisen pelastamistoimikunnan, johon kuuluivat Sakari Sorjonen puheenjohtajana sekä Risto Orko, Aito Mäkinen, Pekka Pekkonen, Osmo Vuoristo, Martti Uosukainen, Kari Uusitalo, Heikki Kilpeläinen, Jussi Kuusanmäki, Risto Jarva, Anita Heikkinen jäseninä ja Helena Suomela sihteerinä. Käytännön työn johtoon palkattiin vuoden lopulla Jukka Mannerkorpi projektinjohtajan nimikkeellä. Lisäksi Luotsikatu 13:sta vuokrattiin 179 neliötä uutta tilaa, johon varustettiin filmirestaurointilaboratorio; samalla henkilökunta kasvoi laboratoriomestarilla (Matti Valtavirta) ja restaurointiapulaisella (Tuija Söderman). Jo vuoden 1973 aikana saatiin pelastetuksi merkittävä osa mykän kauden uutiskuvia, dokumenttielokuvia sekä näytelmäelokuvia.

Anita Heikkinen Luotsikadun Filmivarastossa.Jo vuoden 1972 alusta Pekka Riihimäki oli nimitetty dokumenttiosaston kokopäivätoimiseksi hoitajaksi. Saman vuoden kesäkuussa perustettiin muualla Suomessa tapahtuvaa esitys-, valistus- ja näyttelytoimintaa varten maakuntasihteerin virka, johon valittiin Pekka Päivärinta. Maakuntatoiminnan tärkeänä painopistealueena koettiin 16 mm:n elokuvien levitys: arkisto julkaisi Kirjastolehdessä 16 mm:n esittelevää elokuvaluetteloa, jonka Päivärinta sittemmin kokosi kirjaksi ja täydentyväksi Filmioppaaksi; 16 mm:n elokuvien käyttö nähtiin väylänä levittää elokuvaharrastusta sellaisille paikkakunnille ja sellaisten väestöryhmien piiriin, joille 35 mm:n elokuvateatteri oli tavoittamattomissa. Vuosikymmenen alussa käynnistyi myös suomalaisten elokuvien kulttuurivienti: säätiön avustuksella varustettiin kuuden elokuvan paketti englanninkielisin tekstein ja yhteistyössä ulkoministeriön sekä eri maiden arkistojen, yliopistojen ja seurojen kanssa näistä elokuvista järjestettiin jo vuonna 1971 esityksiä kaikkiaan kuudessa maassa. Vuonna 1972 arkisto allekirjoitti Elokuvatuottajien Kansainvälisen Liiton (FIAPF) kanssa sopimuksen, jossa tarkoin määritellään käyttöoikeudet arkistoon talletettuihin elokuviin.

Keväällä 1973 elokuva-alan eri järjestöt perustivat arkiston aloitteesta erityisen Elokuvaperinnetoimikunnan, jonka tehtäväksi määriteltiin sekä muistitiedon kerääminen että elokuvahistoriallisesti merkittävien dokumenttien etsiminen. Elokuvaperinnetoimikunta oli arkiston hallituksen alainen ja siihen kuului sekä liikealan että kulttuurijärjestöjen edustajia: puheenjohtajana toimi Leo Nordberg, sihteerinä Jukka Mannerkorpi, jäseniä olivat Kosti Cande, Mikael Fränti, Pentti Lintonen, Yrjö Rannikko, Helena Suomela, Lauri Tykkyläinen, Kari Uusitalo ja Lars Åberg. Työn alkuun päästiin jo toukokuussa 1973, jolloin säätiön avustuksen turvin voitiin palkata Lauri Tykkyläinen puolipäivätoimiseksi perinteenkerääjäksi. Filmikamarin 50-vuotisjuhlien yhteydessä järjestettiin laaja lehdistökampanja perinteenkeruun tueksi: asiaa koskeva vetoomus ilmestyi kesäkuun aikana lähes 30 sanoma- ja aikakauslehdessä.

 
 

 

Työn ja taistelun vuodet

Tuija Söderman ja nitraatti.Samaan aikaan kun arkiston toiminta 1970-luvun alussa kehittyi, monipuolistui ja alkoi löytää olennaiset painopistealueensa, elokuva-alan ristiriidat kärjistyivät ja tulehtuivat. Tämä näkyi elokuvapoliittisen komitean työssä ja heijastui myös arkiston piirissä. Kulttuurijärjestöt ja liikealan järjestöt ajautuivat jyrkästi eri puolille, samalla kun suomalaisen elokuvan jatkuva kriisi, elokuvatyöntekijöiden kasvava työttömyys ja aktivoitunut ammattiyhdistystoiminta kärjistivät tilannetta. Tässä asetelmassa arkisto joutui kulttuurijärjestöjen ja elokuvatyöntekijöiden rintamaan ja se alettiin kokea vasemmiston yhtenä tukikohtana. Taiteilijaprofessori ja elokuvaohjaaja Risto Jarva johti komitean työtä ja hänet valittiin varapuheenjohtajan paikalta myös arkiston puheenjohtajaksi Arvon Salon nelivuotiskauden jälkeen vuonna 1973. Jarva tunnettiin sovittelevana ja maltillisena henkilönä, joka uskoi järkeen myös poliittisten ristiriitojen sovittelussa. Vielä 1973 hän jaksoi toivoa, että "asenteita voidaan lieventää vain tiedolla", mutta seuraavana vuonna hänen oli komitean toisen osamietinnön luovutustilaisuudessa todettava, että "komitea lähti liikkeelle ristiriidoista ja päätyi ristiriitoihin. Elokuvan tilanne on ylikuumentunut, ylipolitisoitunut." Jarva toimi arkiston puheenjohtajana laitoksen historian ehkä kaikkein kuumimman vaiheen ajan vuodesta 1973 kuolemaansa, joulukuuhun 1977 saakka. Tänä aikana arkisto oli alituisesti poliittisella tulilinjalla, taloudellisessa kriisissä - esim. palkanmaksu järjestyi monesti vain Jarvan ja muiden hallituksen jäsenten henkilökohtaisesti takaamien lainojen turvin - samalla kun se osallistui kuumeisesti elokuvapoliittiseen taisteluun ja saattoi julkilausumin tukea vaikkapa vangittuja kolumbialaisia elokuvatyöntekijöitä. Selvästi arkiston toiminta laajeni alueille, jotka eivät kuuluneet sen tehtäväkenttään. Jarvan, Suomelan ja muiden elokuvapoliittisen aseman kautta arkistosta tuli vaikuttajajärjestö ohi varsinaisen toimenkuvansa ja painoarvonsa, tavalla joka liikealan ja ilmeisesti myös opetusministeriön piirissä koettiin enemmän tai vähemmän aiheellisesti "äärivasemmiston linnakkeeksi".

Elokuva-arkiston restaurointilaboratorio Luotsikadulla. Elokuvakonservaattorit Tuija Söderman ja Matti Valtavirta."Ei liene pelkkä sattuma", päätteli liikealan äänenkannattajan Kinolehden pääkirjoittaja, "että Suomen elokuva-arkiston on ajanut lopulliseen umpikujaan sama mies, jonka ohjaamana elokuvapoliittinen komitea haaksirikkoutui poliittiseen karikkoon." Mistään umpikujasta ei tietenkään ollut kysymys, mutta vuoden 1974 lopulla arkiston tilanne oli todella tulehtunut. Ensinnäkin Helena Suomelan suhteet Jarvaan, hallitukseen ja henkilökunnan enemmistöön kävivät siinä määrin kestämättömiksi, että hän erosi toimestaan kokiessaan, että "arkistossa työskennellään ja arkiston hallitus toimii vieläkin niinkuin harrastelijat pienessä aatteellisessa yhdistyksessä" ja että "arkiston hallitus ei myöskään voi olla niin yksipuolisesti ammattiyhdistyksen vaikutusvallan ohjaama kuin se tällä hetkellä on". Suomelan lisäksi liikealan edustajat Ilmo Mäkelä ja Leo Jarden erosivat arkiston hallituksesta vedoten "leväperäiseen taloudenhoitoon" mutta ilmoittaen myös todellisen syyn: "Lisäksi emme katso olevan mielekästä istua hallituksessa, jonka tehtäviä tosiasiallisesti hoitaa arkiston työhuonekunta arkiston puheenjohtajan myötävaikutuksella."

Kaikki tämä tapahtui marraskuussa 1974, samaan aikaan kun elokuvapoliittinen komitea julkisti kolmannen osamietintönsä, jossa se yksimielisesti päätyi ehdottamaan arkiston valtiollistamista. Vaikka kaikki poliittiset puolueet, elokuvan liikeala ja kulttuurijärjestöt olivat asiasta yhtä mieltä, kulissien takainen juonittelu jatkui - selvästikin siitä syystä, että arkistoa ei haluttu valtion haltuun "äärivasemmistolaisessa" henkilökokoonpanossaan. Ainoastaan Jarva ja häntä tukeva arkiston hallitus pyrkivät määrätietoisesti toteuttamaan myös käytännössä ratkaisun, johon arkisto oli pyrkinyt koko olemassaolonsa ajan ja ennen sitäkin. Mietinnön luovutuspuheessa Jarva toivoi, että "kaiken poliittisen kiistelyn ja järjestelmien luomisen yhteydessä ei unohdettaisi yhtä pientä asiaa -elokuvaa". Näin pääsi usein käymään seuraavien kolmen vuoden aikana, minkä lopullinen valtiollistamispäätös vaati. Opetusministeriössä asiaa jarrutettiin tai nostettiin esiin aina vain vaihtoehtoisia ratkaisumalleja: luottamuksen puute arkistoa kohtaan oli poliittista, toiminnallisia puutteita ei pystytty osoittamaan. "Aikaa kului, mutta riittävää toteuttamistahtoa ei löytynyt sen enempää politiikantekijöiden kuin opetusministeriön virkamiestenkään taholta", kirjasi Kari Uusitalo artikkelissaan "Suomen elokuva-arkiston pitkä tie valtion laitokseksi" (Studio 9, 1979) ja jatkoi: "Pekka Pekkosen johdolla touko-syyskuussa 1977 työskennelleen työryhmän mietintö oli viimeinen väistöyritys siirtää vastuu elokuva-arkiston kohtaloista valtiolta Suomen elokuvasäätiön kannettavaksi. Tämä ratkaisumalli kohtasi yksimielisen vastustuksen paitsi mietinnön kahden osapuolen myös kaikkien muiden järjestöjen ja elinten taholta, joilta asiasta pyydettiin lausuntoa."

Perinnetutkija Lauri Tykkyläinen Herttoniemen nitraattivarastolla.Ratkaisevan siirron teki silloinen opetusministeri Kalevi Kivistö, joka virkamiehet ohittaen ja Jarva neuvonantajanaan päätti tuoda asian valtioneuvoston iltakouluun 30.11.1977 ja ajoi sen läpi poliittista vastarintaa kohtaamatta. Kivistöllä ja Jarvalla oli samalla viikolla tapaaminen, jossa Jarva vakuutti ministerin valtiollistamisvaihtoehdon mielekkyydestä säätiömalliin nähden. Ennen hallituksen iltakoulua Kivistö neuvotteli vielä valtionvarainministeri Paul Paavelan kanssa, joka myöntyi Kivistön kannalle syystä, että näin kevennettäisiin veikkausvoittovaroihin kohdistuvaa painetta. Tämä ratkaisi asian lopullisesti, eivätkä hallitusryhmissä mahdollisesti kyteneet poliittiset epäilykset enää ottaneet tulta.

Tuloksena Kivistön esityksestä hallitus valtuutti opetusministeriön yhdessä valtionvarainministeriön kanssa valmistelemaan elokuva-arkiston siirtymistä valtion haltuun siten, että asiasta voitaisiin päättää vuoden 1979 tulo- ja menoarvion yhteydessä. Tämän mukaisesti asetettiin 13.12.1977 uusi työryhmä, joka maaliskuun lopun 1978 mietinnössään esitti, että Suomen elokuva-arkisto siirtyisi valtion haltuun maaliskuun 1. päivästä 1979 lähtien. Asiaa koskevat lait (891/78 ja 892/78) eduskunta hyväksyi kolmannessa käsittelyssä 20.10. Ne vahvistettiin tasavallan presidentin esittelyssä 24.11.1978 ja niitä täydentävä asetus (168/79) annettiin 9.2.1979. "Niin helppoa se on, kun poliittista tahtoa löytyy riittävässä määrin", totesi Uusitalo historiikissaan. "Pitkä taival, jo vuonna 1923 alkanut, oli vihdoinkin kuljettu loppuun."

Pentti Stranius lajittelee julisteita Pormestarinrinteen varastossaEnnen valtiollistamispäätöstä epävarmuus oli kuitenkin arkiston vallitseva olotila, taloudellisesti oltiin kaiken aikaa veitsen terällä. Vuoden 1975 aikana, jolloin Mainos-Television entinen filmipäällikkö Seppo Huhtala tuli uudeksi toiminnanjohtajaksi, tilanne näytti hetkeksi normalisoituvan ja vakiintuvan, mutta kaksi seuraavaa vuotta olivat taloudellisesti erittäin kireitä. Arkiston 20-vuotisjuhliin keväällä 1977 valmistauduttiin varsin synkeissä tunnelmissa, kun valtionapu ei noussut odotetusti: "Käytännössä uhkaa Suomen elokuva-arkiston toimintaa katastrofitilanne, mikä merkitsee henkilökunnan pakkolomautuksia ja keskeisten toimintamuotojen loppumista", kirjoitti toiminnanjohtaja Huhtala tukianomuksessaan Suomen elokuvasäätiölle tammikuussa 1977. "Kuluvana vuonna ei valtionapumme kata täysin kiinteistäkään kuluistamme kuin vain 75 %, joten muuta rahoitusta tarvitaan nyt normaalien toimintakulujen kattamisen lisäksi esimerkiksi arkistojemme, elokuvavarastojemme ja toimistotilojemme vuokrien maksamiseen."

Valtiollistamista edeltävinä aikoina säätiöllä olikin ratkaiseva osuus arkiston rahoituksen järjestämisessä. Suhteet elokuvan liikealaan alkoivat myös vähitellen normalisoitua. Arkisto viettää 25-vuotisjuhlaa Marskissa keväällä 1982. Anita Heikkinen, Myy Mäkelä, Eeva Kurki ja leena leppänen tarkkailevat Olli Alhoa.Opetusministeriön nihkeästä asenteesta huolimatta toiminnan tähtäin oli pikaisessa valtiollistamisessa: toimintasuunnitelmissa ja -kertomuksissa korostettiin, että eri toimintasektoreiden kehittämisessä, materiaalin järjestelyssä, kortistoinnissa ja luetteloinnissa pyrittiin sellaiseen valmiuteen, että luovutus valtion haltuun olisi mahdollista lyhyellä varoitusajalla. Vuonna 1979 Suomen elokuva-arkisto ry saattoikin siirtää yksityisen keräystyön tuloksena syntyneenä kokoelmana valtion elokuva-arkistolle 3000 pitkää elokuvakopiota, 8000 lyhytelokuvaa, 9200 kirjaa, 1000 aikakauslehteä, 2000 elokuvakäsikirjoitusta, 1 000 000 valokuvaa, 10 000 julistetta ja 17 000 kansiota leike- ja dokumenttimateriaalia.

 
 

 

Valtiollistaminen, vakiintuminen ja kasvu

Vuoden 1979 aikana tapahtui monia ratkaisevia muutoksia. Valtiollistaminen merkitsi uutta organisaatiota ja osin uusia virka- ja toiminimikkeitä. Arkistolle nimitettiin johtokunta, johon asetuksen mukaan kuului "puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja kahdeksan muuta jäsentä, jotka samoin kuin heidän varajäsenensä valtioneuvosto määrää kolmeksi vuodeksi kerrallaan". Johtajan katsottiin kuuluvan johtokuntaan, jossa "tulee olla vähintään yksi edustaja opetusministeriöstä, museovirastosta ja valtionarkistosta sekä elokuva-arkiston henkilökunnan edustaja. Tämän lisäksi johtokunnassa tulee olla riittävästi edustettuna muu elokuva-arkiston toimintaan liittyvien alojen asiantuntemus." Johtokunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nimitettiin hallitusneuvos Juhani Saarivuo, joka jatkoi tehtävässään vuoteen 1994 eli Jukka Liedeksen kauteen saakka. Ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi valittiin Kullervo Kukkasjärvi, joka oli toiminut yhdistyksen puheenjohtajana Risto Jarvan kuoleman ja valtiollistamisen välisessä siirtymävaiheessa.

Pekka Riihimäki esittelee upouusiia tilojaan päättäjille 1987: Juhani Saarivuo, Tuulikki Terho, Rauno Anttila ja Olli Närvä kuuntelevat tarkkaavaisina.Yhdistysmuotoisen arkiston kaikki työntekijät siirtyivät valtion palvelukseen: johtajana, kirjastonhoitajana, tutkijoina, arkistoavustajina, arkistoapulaisina, toimistosihteereinä, konservaattoreina. Arkisto jaettiin arkistotekniseen toimistoon sekä tutkimus- ja palvelutoimistoon: edellisen toimistopäälliköksi nimitettiin Jukka Mannerkorpi, jälkimmäisen Seppo Huhtala, joka toimi myös vt. johtajana marraskuun alkuun 1979, jolloin uusi johtaja Olli Alho astui virkaansa. Toimistopäälliköiden lisäksi uutta oli kamreerin virka, jonka ensimmäiseksi haltijaksi tuli Leena Leppänen. Vuonna 1980 Suomen elokuva-arkiston virkojen, ylimääräisten ja työsuhteisten toimien määrä oli 18, kahta vuotta myöhemmin 25, mistä se vielä kasvoi vuosikymmenen mittaan apulaiskamreerilla, reviisorilla, osastosihteerillä, valokuvausteknikolla, erikoistutkijoilla, uusilla toimistosihteereillä ja arkistoapulaisilla.

Otaniemen varaston pohjatervajaiset: Pentti Pajukallio ja Pekka Riihimäki näyttävät esimerkkiä.Keväällä 1979 suoritettiin toimiston, kirjaston ja hallinnon muutto Etelärannasta Lönnrotinkatu 30:n piharakennukseen, missä arkisto sai kahdesta kerroksesta tilaa yhteensä 350 neliömetriä; arkistotekninen toimisto jäi vielä Katajanokalle. Tammikuussa arkiston esityssarjat siirtyivät Savoysta Joukolaan, missä ensimmäisen kerran voitiin toteuttaa myös iltanäytäntöjä kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja torstaisin, perjantain ja lauantain iltapäiväesitysten lisäksi; tämä merkitsi myös sarjojen laajenemista ja esitteen muuttumista julistemuodosta ohjelmavihkoksi.

Arkiston henkilökuntaa Merikorttelin avajaisissa ja 30-vuotisjuhlassa 1987.Jo 1960-luvun lopulta lähtien Peter von Bagh oli toteuttanut laajoja retrospektiivisiä sarjoja, jotka 1980-luvulle tultaessa kattoivat hyvin mittavan ja edustavan viipaleen elokuvan historiaa ja kulloinkin ajankohtaista aineistoa. Underground, uusi poliittinen elokuva ja latinalaisen Amerikan taisteleva elokuva olivat 1970-luvun alun esimerkkejä jälkimmäisestä linjasta, samalla kun ohjelmiston painopiste jatkuvasti oli menneiden vuosikymmenten aarteissa. 1970-luvun klassikkonimiä olivat esimerkiksi Antonioni, Barnet, Becker, Bergman, Borzage, Bresson, Buñuel, Clair, Cocteau, Dovzhenko, Dreyer, Eisenstein,Fellini, Ford, Godard, Hitchcock, Ivens, Keaton, Kurosawa, Lang, McCarey, Mizoguchi, Murnau, Ozu, Pudovkin, Ray, Renoir, Resnais, Preston Sturges, Truffaut, Welles. Joukolan kaudella nimet toistuivat ja saivat entistä kattavammat retrospektiivit sekä rinnalleen mm. Bertoluccin, Cassavetesin, Fassbinderin, Herzogin, Jancson, Käutnerin, Loseyn, Oshiman, Pasolinin, Polanskin, Powellin & Pressburgerin, Rouchin, Satyajit Rayn, Stroheimin, Tannerin, Tavianit, Wendersin. Amerikkalainen mykkäelokuva, neorealismi, sodanjälkeinen ranskalainen elokuva, saksalainen mykkäelokuva, teatteri ja elokuva, kirjallisuus ja elokuva, melodraama, tähdet, western, film noir, musikaali olivat edustavasti esillä von Baghin sarjoissa, ja elokuvamaista tulivat lisäksi erikseen esitellyiksi Afrikka, Brasilia, Bulgaria, DDR, Englanti, Espanja, Japani, Itävalta, Jugoslavia, Kiina, Kuuba, Latinalainen Amerikka, Meksiko, Puola, Sveitsi, Tshekkoslovakia, Unkari - puhumattakaan suomalaisesta elokuvasta tai neuvostoelokuvasta, jota Suomen arkistolla lahjoitusten, vaihtojen ja talletusten ansiosta lienee yksi länsimaiden parhaita kokoelmia.

Suomen kansallisfilmografian ensimmäinen julkistamistilaisuus Seurahuoneella maaliskuussa 1989. Päätoimittaja Kari Uusitalo julkisuuden valokeilassa.Syksyllä 1984 vakiintui nykyinen käytäntö, kun arkisto sai elokuvateatteri Orionin kokonaan haltuunsa ja alkoi järjestää kolme näytöstä kuutena iltana viikossa. Perusta ja puitteet oli luotu, alkoi elokuvahistorian syventämisen ja täydentämisen aika, kun vuodesta 1966 ohjelmia suunnitellut Peter von Bagh ja 1970-luvulta ohjelmasihteerinä toiminut Eeva Kurki 1980-luvun puolivälissä jättivät arkiston ja heidän työtään jatkoivat Antti Alanen ja Satu Laaksonen.

Vuosikymmenen alussa käynnistyi myös julkaisutoiminta aivan uudella tasolla: yhteistyössä silloisen Valtion Painatuskeskuksen kanssa syntyi julkaisusarja, joka aluksi jakaantui esitystoimintaan kytkeytyviin B-kirjasiin ja suurikokoisempiin A-nimikkeisiin. Edellisiä ehti vuosina 1980-85 ilmestyä yhdeksän kappaletta, ensimmäisenä Peter von Baghin "Englantilainen elokuva" (1980); jälkimmäisen sarjan aloittivat Matti Salon toimittama Jerker A. Erikssonin kirjoituskokoelma "Epäilyksen varjo" (1982), Antti Alasen "Marilyn - Alaston naamio" (1982) ja Sakari Toiviaisen "Risto Jarva" (1983).

Kaarle Stewen avaa FIAF:n toimeenpanevan komitean kokouksen, joka järjestettiin Suomen elokuva-arkiston tiloissa 1989.Yleensäkin arkiston toiminnalle 1980-luvun alkupuolella oli leimallista voimakas kasvu, jota vauhdittivat lakimääräiset velvoitteet talletusten, museo- ja esitystoiminnan sekä kansainvälisen kulttuurivaihdon hoitamisesta. Laki elokuvien arkistoinnista annettiin 27.7.1984 ja siinä säädettiin, että "kotimaisen tuottajan valmistaman elokuvan negatiivia, alkuperäispositiivia tai muuta alkuperäisaineistoa ja siihen liittyvää ääniaineistoa ei saa tuhota ennen kuin sen omistaja on tarjonnut sitä Suomen elokuva-arkistolle korvauksetta säilytettäväksi ja arkisto on kirjallisesti kieltäytynyt sitä vastaanottamasta". Tämä velvoite kasvatti paineita henkilökunnan lisäämiseksi, kuten myös samaan aikaan tapahtunut siirtyminen Orioniin ja kuvanauhatallenteiden eli videoitten läpimurto ja jatkuvasti lisääntynyt osuus talletuksista. Kokoelmat alkoivat vaatia entistä enemmän tilaa, niiden vastaanotto, hoitaminen ja luettelointi entistä enemmän henkilökuntaa. Vuosikymmenen puolivälissä käynnistyivät lisäksi Suomen kansallisfilmografian toimitustyö ja ATK-suunnittelu, jotka niin ikään tarvitsivat uutta työvoimaa. Yhä suuremmassa määrin jouduttiin niin kokoelmien, kirjaston kuin toimistonkin juoksevien asioiden hoidossa turvautumaan tilapäisiin tai määräaikaisiin työntekijöihin.

Kaarle Stewenin läksiäiset kesällä 1993. Kaija Räsänen katselee, kun Lea Suvanto esittelee lahjaa. Vuoden 1984 laki vauhditti arkiston tilakysymyksen ratkaisua, jossa yli kymmenen vuoden ajan oli kiinnitetty toiveet ns. Pasila-projektiin, suunnitelmaan Taideteollisen Korkeakoulun, Teatterikorkeakoulun ja Suomen elokuva-arkiston yhteisestä uudisrakennuksesta, jolle oli varattu tontti Pasilasta. Hankkeen vähitellen hautautuessa opetusministeriön asettama työryhmä teki elokuva-arkiston toimitilojen pysyvästä sijoituksesta ehdotuksen, joka toteutui harvinaisen ripeästi. Oma elokuvateatteri oli todellisuutta jo syksyllä 1984. Kiireellisenä uudisrakennushankkeena rakennettiin Otaniemeen, valtion alueella sijaitsevan keskusväestösuojan läheisyyteen erillinen kallioluolasto, hyötyalaltaan yli tuhannen neliömetrin tila, joka lämpötilaltaan ja kosteusarvoiltaan saattoi vihdoin vastata filminsäilytyksen kansainvälisiä normeja. Nitraattifilmivarastoksi hankittiin ja varustettiin Tuusulan Jäniksenlinnasta 300 neliömetriä ilmastoitua tilaa, jonka lämpötila ja kosteusprosentti voitiin säätää materiaalin vaatimusten mukaiseksi. Aarteenetsintä on jälleen tuottanut tulosta. Timo Muinonen ja Pentti Pajukallio tutkivat filmirullia.Jo ennen näiden varastojen valmistumista toteutui keväällä 1986 arkiston muutto nykyisiin toimitiloihin Pursimiehenkadulle, missä toimistolla, työhuoneilla, kirjastolla, palveluilla, restaurointiyksiköllä, koeteatterilla ja gallerialla on käytettävissä yli 2000 neliötä eli puolet neljännestä kerrosta koko Merikorttelia; lisäksi kellarikerrokseen sijoittuu noin 500 neliön tila kokoelmien vastaanottoa ja säilytystä varten. Näin arkiston henkilökunta, Lönnrotinkadun hallinto sekä tutkimus- ja palvelutoimisto, Katajanokan arkistotekninen toimisto sekä dokumenttikokoelmat pääsivät vihdoin saman katon alle, yhteiseen toimipisteeseen, jonka avara aulatila on tehnyt mahdolliseksi myös valokuva- ja muiden taidenäyttelyiden säännöllisen järjestämisen. Arkiston 30-vuotistaivalta saatettiin juhlia uusissa tiloissa, kutsuvieraille ja yhteistyökumppaneille järjestetyn avoimien ovien päivän merkeissä.

Elokuva-arkiston iskukykyinen petanque-joukkue 1980-luvun lopulla.Arkiston henkilökunnan ja tehtävien kasvu jatkuivat koko 1980-luvun ajan: kansallisfilmografia (jonka ensimmäinen osa ilmestyi 1989), ATK-suunnittelu ja luetteloinnin vaatimukset tietokoneiden aikakaudella, videotalletusten ja lakisääteisten talletusten voimakas lisääntyminen nielivät työvoimaa ja määrärahoja. Vuosikymmenen lopulla arkiston organisaatiota uudistettiin siten, että jako kahteen toimistoon lakkautettiin ja toimistopäällikön virat - joita tuolloin hoitivat Markus Viljanen ja Lauri Tykkyläinen - korvattiin apulaisjohtajan viralla, johon valittiin Timo Muinonen. Kamreeri - jona Leena Leppäsen jälkeen oli toiminut Markku Sandström - sai uudeksi nimikkeekseen hallintopäällikkö ja vuodesta 1992 haltijakseen Lea Suvannon. Irmeli Arosen jäädessä 1989 eläkkeelle uudeksi kirjastonhoitajaksi nimitettiin Timo Matoniemi. Johdossa ja henkilökunnassa tapahtui verenvaihtoa, mutta henkilökunnan kokonaismäärä oli vuosikymmenen vaihteessa jo reilusti yli 40, joista 27 perus- ja sopimuspalkkaisia virkamiehiä.

 
 

Kohti uusia seikkailuja

Otaniemen varastotilaa: filmi on yhä edelleen pääosassaKaarle Stewenin (1989-1993) ja Matti Lukkarilan (1993-) johtajakausia on leimannut toisaalta laman aiheuttama kasvun hidastuminen, toisaalta toiminnan täsmentyminen, tehostuminen ja uudelleenorganisointi. Valtion taloudellisen tilanteen kiristyessä myös elokuva-arkisto joutui supistamaan henkilötyövuosiaan 45:stä 40:een, mikä toteutettiin vuosina 1993-1995; työllisyysmäärärahoilla tilalle saatiin osa-aikaista työvoimaa määräaikaisiin tehtäviiin. Samaan aikaan kun valmistauduttiin elokuvan 100-vuotisjuhlaan, osallistuttiin koko valtionhallintoa koskevaan uudistukseen ja vietiin läpi siirtyminen ns. tulosohjaukseen ja nettobudjetointiin vuoden 1994 alusta. Laki ja asetus lähtö kohtana arkistolle määriteltiin kolme tulosaluetta: 1) Elokuvaperinteen säilyttäminen, joka tarkoittaa elokuvien ja niihin liittyvän aineiston hankintaa, talletusta, kunnostusta, restaurointia ja luettelointia; 2) Elokuvakulttuurin edistäminen, joka tarkoittaa esitys-, tutkimus ja julkaisutoimintaa, kansainvälistä kulttuurivaihtoa, näyttely- ja festivaalitoimintaa sekä kirjaston ylläpitoa; 3) Arkistopalvelu, joka tarkoittaa elokuvan ja sen oheisaineiston tietopalvelua ja neuvontaa, filmi-, video- ja kuvapalvelua, asiakkaina mm. tallettajat, tutkijat, tuottajat, Yleisradio, kustannus- ja lehtitoimittajat. Vuoden 1996 lopussa arkiston palveluksessa oli 28 virkasuhteista ja 11 työsuhteista päätoimista työntekijää. Lisäksi Orionissa työskenteli tuntipalkkaista henkilökuntaa ja aputyövoimana oli vaihteleva määrä työllistettyjä ja siviilipalvelusmiehiä (yhteensä 41 henkilötyövuosikehyksen mukaan laskettuna).

Vanhan Talvitien museokokoelma odottaa elokuvamuseon syntyä. Riitta Paavonen luetteloimassa.Kaikkiaan arkiston kokoelmissa oli vuoden 1996 lopussa noin 116 000 luetteloitua elokuvanimikettä, joista ulkomaisia noin 12 000 pitkää ja 19 000 lyhyttä, lajiteltuja julisteita noin 12 000, dokumenttikansioita noin 40 000, kirjoja noin 19 000 , videokasetteja noin 16 600 ja valokuvia pitkälle toista miljoonaa kappaletta. Lisäksi arkisto voi ylpeillä minkä tahansa maan kriteerein laajalla ja korkeatasoisella esitystoiminnalla, julkaisutoiminnalla, joka 1980-luvun alusta lähtien on ollut elokuvakirjallisuuden keskeinen kanava Suomessa ja joka vuoteen 1996 tultaessa on tuottanut kaikkiaan noin 60 kirjaa ja kuusi ensimmäistä osaa "maailman parasta kansallisfilmografiaa", päätoimittaja säätiöstä "lainattu" elokuvaneuvos Kari Uusitalo. Elokuvan satavuotisjuhlallisuudet 1995-96 merkitsivät ylimääräistä työtä ja painetta henkilökunnalle, joka selvisi urakasta ilman lisätyövoimaa. Jos mittareina pidetään pelastemetrejä, esitys- ja näyttelytoiminnan yleisömääriä, palvelutapahtumia, myönteistä julkisuutta tai muita laadullisia määreitä, juhlakautta sopii pitää voittona Suomen elokuva-arkistolle ja arkistotoiminnalle yleensä.

Näkymä Suomen elokuva-arkiston kirjastoon.Vuosituhannen vaihteen lähestyessä ja 40 vuoden täyttyessä arkisto on yhtä kaikki uusien haasteiden edessä. Sata vuotta elokuvaa on tuonut audiovisuaalisen kulttuurin erottamattomaksi osaksi koko vuosisadan elämää ja parhaillaan koko audiovisuaalinen mediakenttä on vahvassa käymisen ja kasvun tilassa. Uudet sähköiset mediat edellyttävät myös arkistolta uusia valmiuksia, uudet audiovisuaaliset tuotteet uudenlaisia arkistointimuotoja. Kokoelmat, leikekansioita ja museoesineitä myöten, on siirrettävä ja luetteloitava sähköiseen tietokantaan, kuva-arkisto ja osin kirjasto on saatettava myös digitaaliseen muotoon. Suomalaisen elokuvan pelastamisprojekti on edelleen kesken ja se on tehtävä edelleen filmille, joka säilyvyydeltään ja toistokyvyltään on yhä materiaalina ylivoimainen. Otaniemen varastotila on täyttymässä eikä lisärakennussuunnitelmalle ole kireän budjetoinnin vallitessa näytetty vihreää valoa. Suunnitelmat elokuvamuseosta, sen tiloista ja muodosta, ovat edelleen avoinna ja ilmassa on yhä kysymys "kokonaistilaratkaisusta", arkiston mahdollisuudesta siirtyä kokonaan omaan taloon, "Arkistotaloon".

Viime kädessä nämä ovat teknisiä ja taloudellisia ongelmia, jotka ratkeavat paremmin tai huonommin, ennemmin tai myöhemmin. Kaikkien uusien medioitten ja tulevaisuusskenaarioiden edessä on kenties hyvä muistaa, että kaiken takana oli ja on sellainen yksinkertainen asia kuin rakkaus elokuvaan, halu nähdä elokuvaa, eikä se muutu miksikään välineen muuttaessa muotoaan ja olotilaansa. Perustyö tehdään yhä päivittäin ja ihmiskäsin, ellei peräti otsan hiessä ja kantapään kautta. Ja tämä perustyö on niin kuin laki ja asetus ytimekkäästi sanoo "hankkia, entisöidä ja säilyttää elokuvia ja elokuvaan liittyvää aineistoa, harjoittaa ja edesauttaa elokuvan tutkimusta ja edistää elokuvataiteen tuntemusta sekä harjoittaa taiteellisesti, historiallisesti tai muutoin merkittävien elokuvien esitystoimintaa".

Suomen elokuva-arkiston kasvottomat sankarit 1996.

 
 
     
Artikkelit
Edellinen   Seuraava

Copyright 1997, 1999 Suomen elokuva-arkisto ja kirjoittajat