Uskomaton Italia

01.09.2018 - 15.12.2018
Euroopan uskomattomimman elokuvakulttuurin tehokurssi vie Caligulasta Emanuelleen.

Kyse voi olla pysyvästä puberteetista, mutta Italia-fanitus, joka sai meidät harrastamaan Orionin ohjelmistosuunnittelua 2000-luvun alussa, ei vieläkään hellitä. Italotuotannon 1960–1980-luvun vientivetoisen huippukauden perusopinnot oli suoritettu VHS-vuokraamoissa. Ahkera kuluttaminen oli ainoa keino perehtyä ilmiöihin, joita hakuteoksista ja virallisista historioista oli turha hakea.

Halu jakaa parhaita italolöytöjä kansalle teki meistä vierailevia arkisto-ohjelmiston kuraattoreita. Orion-vierailumme jatkui 19 vuotta, ja sen päätössarja palaa samalle Pandoran lippaalle. Uusintojen sijaan Uskomaton Italia tarjoaa Orionin ensiesityksiä ja ainutkertaisia näytöksiä, formaattina 35 mm:n filmi ja huipentumana yöfestivaali Grande finale.

Italialaisen elokuvan 1960-luvun kansainvälistymiseen kuului rohkea ulkopoliittisuus, jossa kolmatta maailmaa ei unohdettu. Arvostetun Valerio Zurlinin Black Jesus (Seduto alla sua destra, 1968) kytkee Kongon ensimmäisen pääministerin Patrice Lumumban surman Kristuksen kärsimyskertomukseen. Ilmaisu on vähäeleistä, hypnoottista ja armotonta. Taipumatonta pasifistipoliitikko Lalubia esittää jykevä Hollywood-hahmo Woody Strode, jolle rooli avasi uuden uran Italiassa.

Gianfranco Mingozzin komea ja raivokas Flavia the Heretic (Flavia la monaca musulmana, 1974) on 1400-luvun Otrantoon sijoittuva sodanjulistus roomalaiskatoliselle patriarkaatille. Luostariin pakotettu Flavia (Florinda Bolkan) alkaa kyseenalaistaa kristinuskon miehistä maailmaa, radikalisoituu ja tuhoaa sortajansa muslimijoukkojen päällikkönä.

Hullun keisarin tarina Caligula (1979) on hurjimpia kaupallisuuden ja taiteen törmäyksiä. Kallis tuotanto repesi eeppiseksi konfliktiksi: kun uuden aallon marxistina aloittanut erotiikkamaestro Tinto Brass ja käsikirjoittaja Gore Vidal kehittelivät kunnianhimoista ylivallan analyysia, tuottajana häärinyt Penthouse-kustantaja Bob Guccione tehtaili omatoimisesti ylimääräisiä orgioita. Brittihuiput Malcolm McDowell, Helen Mirren, Peter O’Toole ja John Gielgud näyttelevät poikkeuksellisilla ylikierroksilla.

Giuseppe Patroni Griffin Jumalainen nainen (Divina creatura, 1975) on ylöspanoltaan definitiivinen kuvaus 1920-luvun Italian yläluokan dekadenssista. Laura Antonellin esittämä kurtisaani pyörittää kolmiodraamaa Terence Stampin ja Marcello Mastroiannin kanssa henkeäsalpaavan kauniissa puitteissa. Cesare Andrea Bixion musiikin sovitti ja johti Ennio Morricone.

Neorealisti Carlo Lizzani tarjosi kriittisiä ajankuvia vuosikymmenestä ja lajityypistä toiseen. Roma bene – makeaa elämää (1971) on mehevä näky 1970-luvun Rooman nuorekkaiden uusrikkaiden luksuskuplasta, johon lain koura ei yllä. Naiskauneutta edustavat Virna Lisi, Senta Berger, Irene Papas ja Michèle Mercier. Oscar-voittaja Luis Enriquez Bacalovin jytä säestää svengaavaa turmiosatiiria.

Luciano Salcen Minä ja hän (Io e lui, 1973) perustuu Alberto Moravian Keltaisessa kirjastossa ilmestyneeseen ja myöhemmin Doris Dörrien filmaamaan romaaniin elokuvaohjaajasta, jonka elämää hallitsee puhuva penis. Pääosissa irrottelevat suosikkikoomikko Lando Buzzanca ja tämänvuotinen Sodankylä-vieras Bulle Ogier.

Italowestern on mielikuvatasolla tuttu asia, mutta kukaan meistä ei oikeasti tiedä, paljonko helmiä massaan mahtuu. Kärkiteoksiin kuuluva Giorgio Capitanin The Ruthless Four (1968) liittyy Hollywoodin lajikehitykseen Sierra Madren aarteen innoittamana The Hateful Eightin esikuvana. Käsikirjoittaja Ferdinando di Leo loi vakuuttavan, sankarittoman hahmokaartin. Vanha kullankaivaja Sam Cooper (Van Heflin) on löytänyt rikkaan esiintymän, mutta hyvään elämään pääseminen edellyttää erämaavaellusta täynnä pelkoa, ahneutta ja tappavia yllätyksiä. Vastapelurina nähdään pahuuden Euroopan mestari, jäätävän hillitty Klaus Kinski.

Peter von Baghin italowestern-suosikkeihin kuulunut Enzo G. Castellarin Keoma (1976) toi ilmiön loppuvaiheisiin rautaisannoksen synkkää runoutta. Franco Neron esittämä puoliverinen vaeltaja palaa ruttoepidemian runtelemaan kotikaupunkiinsa selvittämään välit isänsä ja velipuoltensa kanssa. Upealla kuva-ajattelulla ja rytmillä siunattu äijämelodraama on pohjimmiltaan lännenelokuvan sielunmessu.

Duccio Tessarin Zorro (1975) on A-luokan toimintaseikkailu lähes kaikenikäisille. Alain Delon vastustaa sortovaltaa 1700-luvun Meksikon naamioituneena supermiekkailijana, jolla on myös kesy arki-identiteetti. Guido ja Maurizio de Angelisin lennokas musiikki tarttuu kuin purukumi. Lämmöllä muistettu tv-esitys tammikuussa 1985 oli spagettiviihteen suuria suomalaisia hetkiä.

Giorgio Ferronin kauhuelokuva Night of the Devils (1972) on 1970-luvun Jugoslaviaan sijoittuva sovitus Tolstoin tarinasta, joka tunnetaan myös Mario Bavan Black Sabbathin episodina. Nicola (Gianni Garko) herää mielisairaalassa selvittyään vampyyrihenkisen kirouksen riivaaman suvun kynsistä. Elävien ja puolikuolleiden taistelusta ei puutu verta, väristyksiä eikä romantiikkaa.

Mario Caianon Eye in the Labyrinth (1972) edustaa giallo-kauhujännityksen psykedeelistä laitaa. Salaperäiseen huvilaan keskitetty kadonneen rakastetun etsintä etenee Jorge Luis Borges -sitaatista sarjamurhiin ja LSD-visioihin. Kulttihenkinen tyylitaju hallitsee kerrontaa ja roolitusta: Alida Valli, Horst Frank, Sybil Danning, Adolfo Celi…

Mario Gariazzon Silmät tähtien takaa (Eyes Behind the Stars, 1978) on aavemainen sekoitus Michelangelo Antonionin Blow-upin asetelmia ja raskaan sarjan ufoharrastajien vainoharhoja. Muukalaisia vahingossa dokumentoinut muotikuvaaja törmää salailun muuriin, mustapukuisiin miehiin ja mystisiin humanoideihin. Usko tai älä -jännite virittyy jo alkuteksteissä, kun Gariazzo luettelee ufotutkijan ansioitaan Roy Garrett -salanimen takaa.

Ettei kasaritoiminta unohtuisi, Antonio Margheritin Trans Am kuningasturbo (Car Crash, 1981) vie John Travoltan veljen Joey Travoltan autourheilun ja järjestäytyneen rikollisuuden maailmaan. Mafiosoa pakenevan huippukuskin ja mekaanikon karkumatka yhdistää aitoja autostuntteja Margheritin rakkaisiin pienoismalleihin, joiden konkretia on digiajan vinkkelistä oudon sykähdyttävää.

Jos elokuvan nimi on Emanuelle ja viimeiset kannibaalit (Emanuelle and the Last Cannibals, 1977), on selvää, ettei olla missään normaalimäen kisoissa. Laura Gemserin valokuvaajahahmon mukaansatempaava viidakkoseikkailu saa Ranskan Emmanuelle-draamat näyttämään kalpealta saippualta. Ainoaan Suomessa teatterilevityksen saaneeseen italokannibaalielokuvaan määrättiin Kekkosen aikana 12 minuuttia sensuuripoistoja, jotka on vihdoin palautettu kohdilleen täysiveristä pulp-elämystä varten. Antropologinen anti ei kestä kriittistä tarkastelua, mutta Nico Fidencon funkballadit kestävät.

Lauri Lehtinen, Antti Suonio

Esityssarja on omistettu Jussi Kantoselle kiitoksena kaikista Italia-virikkeistä ja oikeasta asenteesta.


Night of the Devils, Eye in the Labyrinth, The Ruthless Four ja Emanuelle ja viimeiset kannibaalit esitetään sarjan huipentumana 15.–16. joulukuuta Grande finale -yötapahtumassa klo 23–06.30.