Paul Verhoeven

26.09.2017 - 05.01.2018
Eurooppalaisen elokuvan aktiivisiin huippuihin 79-vuotiaana kuuluva Paul Verhoeven on kestävä tapaus kuten teoksensakin. Antiromanttinen särmikkyys, riehakas elämänhalu ja tyly huumori kukkivat halki tuotannon. Korostetun fyysiset elokuvat ovat aikuisia myös henkisesti.

Alankomaiden natsimiehityksen lapsena kokenut Verhoeven alkoi ohjata lyhytfilmejä fysiikan ja matematiikan opintojensa ohella. Harrastus johti palkintoihin ja ammattiin. Keskiajassa seikkaileva tv-sarja Floris oli ohjaajan ensimmäinen yleisömenestys ja avasi 50 vuotta jatkuneen yhteistyön käsikirjoittaja Gerard Soetemanin kanssa. Kokoillan debyytti Mitä näenkään!?! Mitä näenkään!?! (Wat zien ik?, 1971) vie Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueelle. Neuvokkaat sankarittaret, itsensä myymisen realiteetit ja keskiluokan satiiri vakiintuivat Verhoevenin aiheistoon. Ensi-iltakierros keräsi kolme ja puoli miljoonaa katsojaa.

Jan Wolkersin tunnustusromaaniin pohjaava Turkkilainen namu (Turks fruit, 1973) on kuvanveistäjä Ericin (Rutger Hauer) hulppeasti hetkessä elävä rakkaustarina. Eros vs Thanatos -painiskelu torjuu ”tunteilun” tavalla, joka on hauska ja riipaiseva. Turkkilainen namu on kaikkien aikojen katsotuin, 1900-luvun parhaaksi äänestetty hollantilainen elokuva. Oscar-ehdokkaana se avasi tekijöilleen ovia Hollywoodiin. Rutger Hauer ei ole näin hyvä edes Blade Runnerissa.

Hauer jatkoi keskushahmona suurtuotannossa Gestapon vihollinen numero 1 (Soldier of Orange/Soldaat van Oranje, 1977), jossa toisen maailmansodan armottomuus valkenee opiskelutovereille. Verhoeven ja Soeteman säästivät vastarintaliikettä koskevaa aineistoaan vuosikymmeniä rinnakkaisteokseen Black Book (Zwartboek, 2006). Carice van Houtenin (Game of Thrones) esittämä juutalaislaulajatar selvittää saksalaismiehittäjiä paenneen perheensä ryöstömurhaa kosto mielessä. Tyylikäs, vimmaisesti totuutta etsivä trilleri ei yksinkertaista asioita eikä moraalia. Edes natsien vastustajiin ei voi luottaa.

Spetters ­– nuoria haaveita (1980) on moottoriurheiluun hurahtaneiden pikkukaupungin työläisnuorten tarina. Katkeranmakean, osin omaelämäkerrallisen kasvutarinan arvaamaton seksuaalisuus ja kipeys saivat liberaalit hollantilaisetkin takajaloilleen. Kansalaisaktivistit pauhasivat teatterien nurkilla elokuvan vaarallisuudesta kautta maan. Verhoevenista tuli Alankomaiden vihatuin ohjaaja, joka joutui etsimään töitä ulkomailta.

Ruton runtelemaan keskiaikaan sijoittuva raadollinen veijaritarina Lihaa ja verta (Flesh and Blood, 1985) päätti Verhoevenin ja Hauerin yhteistyön. Amerikkalaisrahalla tuotettu petetyn palkkasoturin, aatelisnaisen ja tiedemiehen kolmiodraama oli liian rujo jenkkiyleisölle ja muillekin. ”Kuin rautatieasemien kellarikäymälien alimmalta viihdehyllyltä”, HS:n Mikael Fränti luonnehti.

Sensuroimattomana ohjaajanversiona nyt nähtävä yllätyshitti RoboCop (1987) muistetaan Suomessa elokuvana, jota leikattiin enemmän tai vielä enemmän. Tulevaisuuden Detroitin lainvalvontaa yksityistetään ja automatisoidaan. Ennusteet tehdaskaupunkien rappiosta ja uudesta lapsellisuuden ja rahavallan kulttuurista eivät ole menneet pahasti pieleen. Peter Wellerin konepoliisi on Verhoeven-maailman viattomin ihminen, vain ihmisyys puuttuu.

Arnold Schwarzeneggerin Marsiin lähettävä Total Recall – unohda tai kuole (1990) lasketaan viimeiseksi suureksi vanhan liiton tehoste-elokuvaksi ennen digikuvaston valtakautta. Philip K. Dick -filmatisointi menee virtuaalisuuden pohdintana Matrixin yli ja ohi: sortajien vastainen taistelu on kenties heidän tuottamansa harha. Verhoevenin kiistellyin scifiteos Starship Troopers – universumin sotilaat (1997) ammentaa Robert Heinleinin avaruusjermuilusta ryhdikästä militarismi-ironiaa, joka taipuu moneksi, mutta ei harmittomaksi vitsiksi.

Basic Instinct – vaiston varassa (1992) on Vertigon estoton sukulainen. Murhamysteeri yhdistää addiktioiden kanssa kamppailevaa poliisia (Michael Douglas) ja biseksuaalista dekkarikirjailijaa (Sharon Stone). Häikäilemättömyydellä ilakoiva menestystrilleri oli homoaktivisteille punainen vaate jo ennen kuvausten alkua. Skenaristi Joe Eszterhas halusi muokata käsikirjoituksen uusiksi vähemmistöjen ehdoilla, Verhoeven ei taipunut painostukseen.

Eszterhasin ja Verhoevenin Showgirls (1995) on suurten Hollywood-musikaalien inspiroima Las Vegasin vähäpukeisten onnenonkijoiden tarina. Teatterilevityksessä flopannut spektaakkeli oli menestys kotitallennemarkkinoilla, mutta jäi aikakirjoihin fiaskona ja camp-vähättelijöiden lemmikkinä. Tunnustusta antoivat elokuva- ja pornotutkimuksen uranuurtaja Linda Williams ja Pariisin kriittisin cinefiili Jacques Rivette, jolle Verhoevenin ydinteema oli ”selviytyminen paskiaisten hallitsemassa maailmassa”.

Ensi kertaa Suomessa nähtävä melodraama Tricked (2012) syntyi kokeellisena projektina, jossa hollantilaisyleisö sai jatkaa valmista alkuasetelmaa omilla käsikirjoituksillaan. Verhoeven valitsi tuhansista liuskoista parhaat ideat vajaan tunnin pituiseen elokuvaan, jota alustaa prosessista kertova dokumentti.

Verhoevenin ensimmäinen ranskalaiselokuva Elle (2016) voitti Golden Globen ja toi Oscar-ehdokkuuden Isabelle Huppertille. Veteraanitähti loistaa videopelialan voimahahmona, jota vaanii mystinen sarjaraiskaaja. Häpeästä ja pelosta selviämisen strategiat eivät ole normaaleimmasta päästä. Spettersin nuoria säestänyt Iggy Popin Lust for Life soi nyt vanhemman elävyyden tunnussävelenä.

Lauri Lehtinen, Antti Suonio