Nainen neuvostoelokuvassa

09.12.2017 - 03.01.2018
Millainen oli neuvostonainen? Tämä sarja esittelee kahdeksan elokuvaa, joista jokainen antaa oman vastauksensa tuohon kysymykseen. Näissä elokuvissa naisen suhde työhön, äitiyteen tai miehiin kiteyttää myös jotain olennaista aikansa kiperimmistä yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Esityksiä alustavat venäläisen kulttuurin tutkijat, ja teemapäivän seminaarissa lauantaina 9.12. kuullaan puheenvuoroja elokuvien laajemmasta kulttuurikontekstista ja sivutaan niitäkin valkokankaan neuvostonaisia, jotka eivät tällä kertaa mahtuneet mukaan.

Abram Roomin satiirissa Sänky ja sohva (Tretja Meshtshanskaja, 1927) rakkaus roihahtaa moskovalaisen kotirouvan ja asuntopulan takia sohvalle muuttaneen vuokralaisen välillä. Kolmiodraama heijastaa vallankumouksen mukanaan tuomia muutoksia kansalaisten yksityiselämässä.

Valoisa tie (Svetlyi put, 1940) on neuvostomusikaalin huippua: aiheena on uuden ammatti-identiteetin muotoutuminen ja ohjaajana Sergei Eisensteinin työtoveri Grigori Aleksandrov. Lukutaidottomasta kotiapulaisesta uljaaksi kutomon iskurityöläiseksi päätyy säteilevä Ljubov Orlova.

Friedrich Ermlerin väreiltään akvarellimainen leningradilaismelodraama …Ja tarina jatkui (Neokontshennaja povest, 1955) kertoo velvollisuudentuntoisesta lääkäristä, jonka sydämestä kisaavat Tshaikovskin musiikkia inhoava kollega ja rampa veneenrakentaja.

Vuonna 1967 valmistui kaksi eri olosuhteista kertovaa elokuvaa, joita ei päästetty laajaan levitykseen. Vuosikymmenen sukupolvielokuvan mestarin Marlen Hutsijevin Heinäkuun sade (Ijulski dozhd) kuvaa raikkaasti nuoren, insinööriksi valmistuneen moskovalaisnaisen sisäistä pohdintaa.

Andrei Kontshalovskin huipputeos Nuoren naisen onni (Istorija Asi Kljatshinoi, kotoraja ljubila, da ne vyshla zamuzh) näyttää dokumentaarisin keinoin, millaista rujon, mutta ylpeän Asjan (Ija Savvina) elämä on kaukana kaupungista.

Gleb Panfilov ja Inna Tshurikova yrittivät vuosikaudet saada tukea Jeanne d´Arc -hankkeelleen, mutta lupa heltisi lopulta toiselle aiheelle. Pyydän puheenvuoroa (Proshu slova, 1976) on sukellus sosialistisen yhteiskunnan kasvattaman, työlleen elävän naisen maailmaan.

Suomen ensiesityksenä nähdään Juli Raizmanin ja käsikirjoittaja Jevgeni Gabrilovitshin myöhäiskauden työ Kummallinen nainen (Strannaja zhenshtshina, 1977), jossa kolmikymppinen juristi riuhtaisee itsensä yllättäen irti materiaalisesti turvatusta, mutta kaavoihin kangistuneesta ja anopin päsmäröimästä avioliitosta.

Neuvostonaisen elämää Hollywood-tyyliin käsittelevä Moskova ei usko kyyneliin (Moskva slezam ne verit, 1979) keräsi teattereihin yli 80 miljoonaa katsojaa ja sai myös parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Moskovalaistytön tuhkimotarina 1950-luvun viattomuudesta kypsäksi yksinhuoltajaksi ja tehtaanjohtajaksi annettiin Ronald Reaganille katsottavaksi ennen vuoden 1985 matkaa Neuvostoliittoon – ja hän katsoi sen kahdeksan kertaa.

Mia Öhman ja Ira Österberg

Neljässä näytöksessä kuullaan tutkijoiden alustuksia: 13.12. Sänky ja sohva (Lauri Piispa), 14.12. Valoisa tie (Ira Österberg), 18.12. Nuoren naisen onni (Sanna Turoma) ja 23.12. Heinäkuun sade (Mia Öhman).

Yhteistyössä: Aleksanteri-instituutti (Helsingin yliopisto), Gosfilmofond