Krzysztof Kieslowski

22.06.2017 - 12.08.2017
Puolalainen Krzysztof Kieslowski (1941–1996) opiskeli Lodzin elokuvakoulussa vuosina 1964–1968 ja profiloitui ensiluokkaisena dokumenttiohjaajana, mutta vuoden 1981 sotatilan myötä hän siirtyi kokonaan fiktioelokuviin ja nousi maailman elokuvan kärkeen. Hänet muistetaan innostavana opettajana Suomenkin elokuvakoulussa.

Kieslowskin ensimmäinen pitkä elokuvateatterielokuva Arpi (Blizna, 1976) suuntaa katseen pikkukaupungin onnahtelevaan tehdashankkeeseen. Pohjimmiltaan se esittää kysymyksen suunnitelmataloudesta ja osoittaa, että se ei toimi. Yhteiskuntasuhteita hoitavaa politrukkia esittää Jerzy Stuhr.

Stuhr oli pääosassa Kieslowskin läpimurtoelokuvassa Amatööri (Amator, 1979). Naiivin kameraintoilijan törmäyksestä yhteiskunnan näkyviin ja näkymättömiin kieltoihin kasvoi ensiluokkainen metaelokuva, joka palkittiin Moskovan elokuvajuhlilla. Epäpoliittisesta Kieslowskista tuli ”moraalisen huolestuneisuuden koulukunnan” keskeinen ohjaaja.

Perehtyessään sotatilan aikaisiin oikeudenkäynteihin Kieslowski tutustui lakimies Krzysztof Piesiewicziin, josta tuli hänen vakituinen käsikirjoittajansa. Samaan aikaan hän löysi säveltäjäkseen Zbigniew Preisnerin. Yhteistyönä valmistui tv-sarja Kymmenen käskyä, josta poiki kaksi elokuvateatterielokuvaa. Lyhyt elokuva tappamisesta (Krotki film o zabijaniu, 1988), joka dramatisoi käskyn ”älä tapa”, on raju puheenvuoro kuolemanrangaistusta vastaan.

Lyhyt elokuva rakkaudesta (Krotki film o milosci, 1988), pääosissa Grazyna Szapolowska ja Olaf Lubaszenko, tulkitsee käskyä ”älä tee huorin”. Orpo nuorukainen tarkkailee kaukoputkella vastapäisen talon taiteilijakaunotarta, häiritsee tämän elämää ja joutuu kaukorakkautensa uhriksi, mutta asetelma mutkistuu ja itse rakkauden käsite kyseenalaistuu.

Puolan kansantasavallan kaatuessa Kieslowski tuli yhteistyöhön ranskalaisten tuotantoyhtiöiden kanssa neljässä elokuvassa. Ne olivat kuvauksellisesti upeita, ja pääosissa oli Ranskan hienoimpia näyttelijättäriä. Veronikan kaksoiselämä (La double vie de Véronique, 1991) oli kiehtova Doppelgänger-tarina puolalaisesta ja ranskalaisesta naisesta, joita esittää Irène Jacob.

Kolme väriä -trilogia sai symbolisen innoituksensa trikolorin väreistä ja niitä vastaavista ihanteista: vapaus, tasa-arvo, veljeys. Kolme väriä: sininen (Trois couleurs: bleu, 1993) kertoo Juliesta (Juliette Binoche), joka aloittaa elämänsä tyhjästä perheensä kuoltua auto-onnettomuudessa.

Kolme väriä: valkoinen (Trois couleurs: blanc, 1993) on groteski satiiri puolalaisesta parturista, jota kohtaa petos kahdessa maassa. Miehen tultua impotentiksi hänen ranskalainen vaimonsa (Julie Delpy) ottaa eron ja polttaa parturiliikkeen. Edessä on paluu vapaaseen Puolaan, jossa rikoksen ja korruption olosuhteet antavat parturille mahdollisuuden kaikkeen.

Kolme väriä: punainen (Trois couleurs: rouge, 1993) kuvaa kyynistä tuomaria (Jean-Louis Trintignant), joka tapaa elämään uskovan valokuvamallin (Irène Jacob). Lautalla väritrilogian kolme paria kohtaavat sattumalta toisensa.

Antti Alanen