Käännekohta: 1950-luvun ranskalainen elokuva

10.12.2018 - 14.12.2018
On aika arvioida uudelleen 1950-luvun ranskalaista elokuvaa, jonka uuden aallon kriitikot murskasivat täydellisesti. Elokuvanäytöksiin liittyvät elokuvatutkija Olaf Möllerin luennot, jotka alkavat aamusin klo 9. Luentojen yhteydessä olevat päivänäytökset alkavat klo 10 ja 14, poikkeuksena ma 10.12. Ennen vedenpaisumusta, joka alkaa jo klo 13.45. Sekä luennoille että päivänäytöksiin on vapaa pääsy.

1950-luvun ranskalaisella elokuvalla on kauhea maine, kiitos François Truffaut’n ja hänen Cahiers du Cinéma -kollegoidensa, jotka kielsivät sen arvon ja laadun palopuheissaan ja sodanjulistuksissaan. Nuo mielipiteet ja polemiikit ovat kivettyneet elokuvakulttuurillisiksi totuuksiksi, mikä ei ole kovinkaan ihmeellistä. Kiivaammin kuin kukaan koskaan Truffaut & co. määrittelivät uusiksi tavan ymmärtää ja elää elokuvaa.

Viime vuosikymmeninä tämän aikakauden ranskalaiseen elokuvaan kohdistunut katse on kuitenkin rakentavalla tavalla muuttunut. Keskipisteessä ei ole enää niinkään ajatus murroksesta, rajusti toteutunut uudelleenkäynnistys, vaan pikemminkin siirtymä ajasta ja muodosta toiseen.

Olen valmistellut Aalto-yliopiston ELO-elokuvakoululle kurssin, jossa 1950-luvun ranskalaista elokuvaa tarkastellaan tästä näkökulmasta – etualalla tietenkin vanha elokuva. Nouvelle vaguesta on sanottu jo tarpeeksi (ellei liikaakin... ?), kun taas klassinen ranskalainen elokuva odottaa yhä arvoaan vastaavaa tarkastelua modernin cinefilian hengessä...

Ensimmäinen päivä on omistettu teemalle, joka määrittelee 1950-luvun elokuvaa maailmanlaajuisesti: uskonnolle ja spirituaalisen merkityksen etsinnälle (Suomessa tällaista edusti Toivo Särkän 1918 – mies ja hänen omatuntonsa, 1957). Jean Delannoyn Syntisten saari (1950) kertoo niin syvään juurtuneesta ja samalla niin marginaalisesta uskosta, että se joutuu väistämättä poikkiteloin virallisen kirkon oppien ja riittien kanssa, kun taas André Cayatten kylmän sodan ensimmäisinä vuosina valmistama Ennen vedenpaisumusta (1953) dramatisoi maailmanlopun odotusta ydinpommin varjossa vuoroin kyynisissä, vuoroin epätoivoisissa tunnelmissa.

Toisena päivänä kartoitetaan ilmiötä, joka oli Cahiersin nuorille turkkilaisille erityisen karvas: provokaation, moraalisen pahennuksen, skandaalin elokuvaa. Argentiinalaisen emigranttiauteurin Luis Saslavskyn Likaista lunta (1953), joka perustui Georges Simenonin romaaniin, oli aikansa sensuurille aluksi liian kieroutunut ja perverssi. Siihen liittyvästä kädenväännöstä kasvoi sodanjälkeisen elokuvan huomattava varhainen “jupakka“. Claude Autant-Laran lempeän melankolinen Colette-sovitus Kun rakkaus kypsyy (1953), varttuneen naisen ja hyvin nuoren miehen rakkaustarina, kohtasi kieltoja ja leikkauksia kautta maailman – teoksen huomattavasta häveliäisyydestä huolimatta. Vanha maestro Abel Gance ei sitä vastoin jättänyt mehevässä värimelodraamassaan Pariisin torni (1954) mitään arvailujen varaan: naiselliset sulot tuotiin näytteille...

Kolmantena päivänä tutkaillaan aikakauden liian vähän arvostettua innoittajaa: dokumenttielokuvaa, läpimurtojen ja kasvatuksen turvasatamaa. Henri-Georges Clouzot’n Picasso-arvoituksesta (1956) tuli elokuvallisen taiteilijamuotokuvan inkunaabeli. François Reichenbach, jonka polytonaalinen tuotanto näyttäytyy kalvona vanhan ja uuden välillä, tarjoaa elokuvassaan Amerikka ranskalaisittain (1958) Yhdysvalloista muotokuvan, jossa on aitoa ihmeen tunnetta ja mitä syvintä vanhan maailman neuvottomuutta. Jacques-Yves Cousteaun & Louis Mallen ohjaama ja Marcel Ichacin tuottama tutkimusmatkaklassikko Hiljainen maailma (1956), ansaitsee lopuksi eräänlaisen uudelleenarvioinnin nouvelle vaguen läpimurtoteoksena...

Kasvatus oli 1950-luvun keskeinen teema, ja sekä vanhat että nuoret omistivat sille pääteoksia. René Clémentin Kielletyt leikit (1951) kuuluu kansainvälistä elokuvailmiöön, jossa toisen maailmansodan kauhuja yritettiin hahmottaa lapsen silmin. Vallan toisilla rintamilla kulki Jean Rouch ja hänen Ihmispyramidinsa (1958): etnisen ryhmien välissä, fiktion ja dokumentin välissä, etnografisen ja kehityspoliittisen elokuvan välissä. François Truffaut puolestaan kiteytti ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan 400 kepposta (1959) uudenlaisen laatuelokuvan idean...

Viikko ja kurssi päättyvät välivyöhykkeiden elokuvaan. Marcel Carnén Uhma (Terrain vague, 1960) hätkähdyttää esipasolinimaisilla sävyillään. Jean Cocteau sijoittaa surrealistisen kohtauskavalkadinsa Orfeuksen testamentti (1960) elävien ja kuolleiden väliseen maagiseen valtakuntaan, kun taas Alain Resnais’n elokuvassa Hiroshima, rakastettuni (1959) kaikki kuuluvat jo kuolleiden valtakuntaan, onhan kaikki elämä kadonnut atomipommien ja muistamiskiellon nieluun...

Olaf Möller

Olaf Möllerin mahtava 1950-luvun Ranska -luentoviikko 10.–14.12. Luennoille ja päivänäytöksiin on vapaa pääsy.