Jean-Pierre Melville 100 vuotta

16.08.2017 - 29.10.2017
Jean-Pierre Melville (1917–1973) on ranskalaisen elokuvan suuri yksinäinen. Ennen 1960-luvun uutta aaltoa elokuvantekijät päätyivät ohjaajaksi vasta työskenneltyään vuosikymmeniä elokuva-alalla, ja sittemmin elokuvakouluista valmistuttuaan. Melville puolestaan kulki omia polkujaan. Hänellä oli oma studio ja hän myös tuotti itse elokuvansa.

Melville näyttelee Jean-Luc Godardin Viimeisessä hengenvedossa kuuluisaa kirjailijaa jolta toimittaja kysyy hänen suurinta ambitiotaan. Hän vastaa ”tulla kuolemattomaksi… ja sitten kuolla”. Lausahdus sopii myös Melvillen elokuvien traagisten sankareiden suuhun.

Nuorena, jolloin Melville oli vielä Jean-Pierre Grumbach, hän työskenteli setänsä valokuvausliikkeessä ja hän sai lahjaksi Pathé Baby -kameran ja projektorin jolla hän katsoi Keatonin ja Chaplinin lyhytelokuvia. Armeija vei Ranskan siirtomaihin ja toiseen maailmansotaan sekä Ranskan saksalaismiehitystä vastaan taistelevaan vastarintaliikkeeseen. Tällöin hän muutti myös nimensä Melvilleksi, amerikkalaiskirjailija Herman Melvillen mukaan. Sodan jälkeen hän perusti oman tuotantoyhtiön, Melville Productionin, ja ohjasi 13 elokuvaa 25 vuoden aikana.

Melvillen ensimmäinen elokuva oli lyhyt Vingt-quatre heures de la vie d'un clown (1946) jossa hän tallensi kuulun klovni Beben elämää yhden päivän ajan.

Esikoispitkä Meren hiljaisuus (Le Silence de la mer, 1949) pohjaa Vercorsin samannimiseen, Ranskan sodanaikaisen vastarintaliikkeen Raamatuksi kuvattuun romaaniin. Aihe oli arka ja Vecors kielsi ehdottomasti sen kuvaamisen. Melville sai luvan sillä ehdolla että valmis elokuva näytettäisiin ennakkoon vastarintaliikkeen edustajille ja elokuva tulisi elokuvateattereihin vain jos he kaikki hyväksyisivät sen. Melvillen uhkapeli kannatti. Elokuva sai ensi-iltansa huhtikuussa 1947 ja siitä tuli menestys. Sittemmin Melville käsitteli vastarintaliikettä myös Kiusaus- ja Tuntemattomat sankarit -elokuvissaan. Tuntemattomat sankarit (L'Armée des ombres, 1969) oli ainoa elokuva joka niveltyi suoraan hänen omiin kokemuksiinsa vastarintaliikkeessä.

Bob le flambeur (1950) on Melvillen ensimmäinen rikollisen maailman kuvaus. Bob on pinttynyt uhkapeluri jonka onni on kääntynyt. Akuutti kassavaje ajaa hänet riskialttiiseen operaatioon, kasinoryöstöön. Bob le Flambeur on Melvillen rakkaudenosoitus yölliselle Pariisille.

Ranskan saksalaismiehityksen aikaan sijoittuvassa Kiusauksessa (Léon Morin, prêtre, 1961) Jean-Paul Belmondo on saksalaisten miehittämän pikkukylän naisten intohimon hämärä kohde.

Georges Simenonin romaaniin pohjaavassa elokuvassa Mitta on täysi (L’Aïné des Ferchaux, 1963) pankkiiri pakenee henkivartijansa (Jean-Paul Belmondo) kanssa Pariisista Amerikkaan. Halki mantereen ulottuva pakomatkalla olevat hahmot eivät ole sankareita eivätkä sen paremmin gangstereitakaan.

Yhden juonteen Melvillen elokuviin tuovat hänen ranskalaisen série noire -rikoskirjasarjan filmatisointinsa. Jo Melvillen esikoispitkän Bob de Flambeurin dialogi oli peräisin noir-kirjailija Auguste le Bretonin kynästä. Myöhemmät Melvillen série noir -elokuvat ovat tyylitellymmät Ilmiantaja (Le Doulos, 1962) ja Toinen hengenveto (Le Deuxième souffle, 1966). Näitä on kuvattu hänen film noir -improvisaatioikseen. Melville toistaa ja muuntaa klassisen film noirin ja gangsterielokuvien konventioita. 'Le doulos' tarkoittaa hattua tai ilmiantajaa, ja Melvillen elokuvassa ilmiantajana on pikkurikollinen Silien (Jean-Paul Belmondo). Quentin Tarantino on kertonut Ilmiantajan olleen esikuva esikoiselokuvalleen Reservoir Dogs. Molempien tekijöiden elokuvat käsittelevät rikollisten keskinäistä solidaarisuutta.

Yhden kokonaisuuden muodostavat Melvillen tyylitellyt rikoselokuvat joiden tähtenä on Alan Delon. Ajojahdissa (Le Samouraï,1967) Delon on yksinäinen palkkatappaja, hiljainen ammattilainen, joka tekee työnsä pietetillä New Yorkin yössä.

Kaikki ovat syyllisiä johonkin toteaa poliisi elokuvassa Punainen ympyrä (Le Cercle rouge, 1970). Kaksi piintynyttä gangsteria (Delon ja Gian Maria Volonte) ja alkoholisoitunut poliisi suunnittelevat pieteetillä pariisilaisen jalokiviliikkeen ryöstön, jonka Melville kuvaa puolen tunnin sanattomana jaksona.

Melvillen viimeinen elokuva, aiempia yhä nihilistisempi Yön sudet (Un flic, 1972), on kuin Sartrea upotettuna Simenonin dekkarin muottiin. Keskiössä ovat jälleen professionaalisten varkaiden ja poliisien välinen koukuttava kissa ja hiiri -leikki. Päärooleissa loistavat Delonin lisäksi Catherine Deneuve ja Richard Crenna.

Pasi Nyyssönen

Yhteistyössä: Ranskan instituutti, Jean-Pierre Melville Foundation