François Truffaut

31.10.2017 - 06.01.2018
François Truffaut (1932–1984) kuului Ranskan 1950-luvun uuden aallon perustajiin, jotka toivat perinteisen studioelokuvan tilalle raikasta ja modernia ilmaisua. Truffaut’lle olivat ominaisia lyyrisyys, lapsuuden ja nuoruuden ymmärrys sekä peruskysymykset "Ovatko naiset maagisia?" ja "Onko elokuva tärkeämpää kuin elämä?"

Läpimurtoteoksesta 400 kepposta (Les quatre cents coups, 1959) tuli avaus viiden elokuvan sarjaan, jossa Jean-Pierre Léaud oli 20 vuoden ajan Antoine Doinel, ohjaajan alter ego. Ranskalaisen kirjallisuuden suuriin teemohin kuuluva tunteiden kasvatus, éducation sentimentale, sai uuden ja kiehtovan tulkinnan.

Jules ja Jim (Jules et Jim, 1962), Truffaut’n rakastetuin elokuvan on täyteläinen ja runsain yksityiskohdin elävöitetty kertomus miesten ystävyydestä ja palvovasta rakkaudesta Catherinea (Jeanne Moreau) kohtaan. Pohjana oleva Henri-Pierre Rochén kirja, ”täydellinen hymni rakkaudelle, ehkä jopa hymni elämälle, valloitti minut ja kirjoitin Rochélle, että jos koskaan pääsen tekemään elokuvia, haluan tehdä Julesin ja Jimin.” (Truffaut).

Pehmeä iho (La Peau douce, 1964) oli jäntevä kolmiodraama, jossa eroottinen suhde kuvataan Hitchcock-thrillerin tapaan. Tarina alkaa, kun keski-ikäinen, naimisissa oleva kirjallisuudentutkija tutustuu lentoemäntään (Françoise Dorléac) matkalla Portugaliin. Henkilöhahmot ovat kliseiden vastakohtia, ja teos on visuaalisesti Truffaut’n kokeellisimpia.

Truffaut rakasti kirjoja. Ray Bradburyn romaaniin perustuva scifielokuva Fahrenheit 451 (1966) kuvaa maailmaa, jossa ihmisten mielikuvitusta hallitsee taulutelevisio. Kirjoitettu teksti on kielletty, ja kirjarovioiden roihutessa vainotut ”kirjaihmiset” keskittyvät opettelemaan lempiteoksensa ulkoa.

Vuonna 1966 ilmestyi käänteentekevä Hitchcock/Truffaut-haastattelukirja, josta tuli esikuva alallaan. Elokuva Morsian pukeutui mustaan (La Mariée était en noir, 1967) oli kunnianosoitus Hitchcockin jännitystyylille. Jeanne Moreau esitti kostajaa, joka etsii sulhasensa murhaajaa, ja viisi miestähteä tulkitsee kohtaamisia kuoleman enkelin kanssa.

Amerikkalainen yö (La Nuit américaine, 1973) on ohjaajan avainelokuvia, metaelokuva vailla teoretisointia. Truffaut itse esiintyy ohjaajana tarinassa, joka on rakkaudentunnustus ammatille ja sen käytännöille. Se kuvaa myös kipeitä ihmissuhteita, jotka ovat intensiivisiä mutta väliaikaisia. ”Se on myös tutkielma elokuvan erään aikakauden lopusta” (Sakari Toiviainen).

Adèlen tarina (L'Histoire d'Adèle H., 1975) on tosipohjainen elokuva hullusta rakkaudesta. Adèle Hugo (Isabelle Adjani läpimurtoroolissaan) rakastuu luutnanttiin Guernseyn saarella, missä hänen Victor-isänsä on maanpaossa. Hän seuraa miestä maailman ääriin, vaikka tämä ei välitä hänestä eikä ole naisen rakkauden arvoinen. ”Intohimon ruumiinavaus” on ”sävellys yhdelle soittimelle” (Truffaut).

Mies joka rakasti naisia (L'Homme qui aimait les femmes, 1977) on kevyeltä vaikuttava mutta henkilökohtainen tragikomedia miehestä (Charles Denner), joka yrittää sublimoida halunsa kirjoittamiseen. Siinä missä Truffaut’n kohtalokkaat naiset ovat vaara miehille tämä mies on tuhoisa lähinnä itselleen. Erityisen kohtalokkaaksi tulee säärifetissi...

1950-luvulla valtaelokuvaa vastaan hyökännyt Truffaut vakiintui lopulta perinteen jatkajaksi Renoirin ja Hitchcockin hengessä. Viimeinen metro (Le dernier métro, 1980) oli Truffaut’n poliittisin elokuva, draama 1940-luvun miehitysajan Pariisista, jossa juutalainen teatteriohjaaja jatkaa työtään julkisivujen takaa, pääosissa Catherine Deneuve ja Gérard Depardieu.

Kohtalokas nainen (La Femme d'à côté, 1981) oli Truffaut’n omaperäinen tulkinta teemasta “vanha suola janottaa”. Vuosia on vierinyt, kun kaksi avioparia kohtaa, ja esiin nousee menneisyys, joka oltiin haluttu unohtaa. Fanny Ardantista elokuva teki tähden. Gérard Depardieu tulkitsee ilmeettömyydellään, miten syvän järkytyksen jälleentapaaminen hänessä aiheuttaa.

Truffaut’n viimeinen elokuva Pitkä viikonloppu (Vivement dimanche!, 1983) oli rennon huumorin höystämä thrilleri, pääosissa Fanny Ardant ja Jean-Louis Trintignant. Teos irtautui Hitchcock-vaikutteista johonkin, jota voi pitää Truffaut’n omana jännärityylinä. Se on rakkaudentunnustus jännitysfiktion perinteelle ja Fanny Ardantille, joka oli ohjaajan puoliso ja hänen lapsensa äiti ohjaajan kuollessa ennenaikaisesti.

Antti Alanen