Filmihullu 50 vuotta

29.08.2018 - 29.12.2018
”Hullun vuoden” 1968 ilmapiirissä syntyi myös Filmihullu.

Suomalaisessa elokuvakulttuurissa elettiin interregnumin ja murroksen aikaa, kun Filmihullu-lehden näytenumero 16.11.1968 ja pari viikkoa myöhempi Vanhan Ylioppilastalon valtaus demonstroivat yhden sukupolven murrosikää kulttuurin ja politiikan saroilla.

Filmihullu suuntautui alusta pitäen sekä elokuvan historiaan että nykypäivään. Nimikkoelokuvaksi löytyi Clyde Bruckmanin ohjaama Harold Lloyd -klassikko Filmihullu (1932), joka on myös metaelokuva kulissien takaisesta maailmasta ja yleisestä anarkiasta, jota siivittää Lloydin koomikkohahmon energinen viattomuus.

Charles Chaplinin Diktaattori (1940) on muistutus paitsi komedian ja tragedian yhteisestä verenkierrosta ("kaukokuvassa komediaa, lähikuvassa tragediaa") myös siitä, miten "maailman tunnetuin ihminen" pani itsensä likoon poliittisen elokuvan tekijänä. Satiiri Hitleristä ja hänen juutalaisesta kaksoisolennostaan huipentuu ikimuistoiseen loppupuheeseen.

Vuoden 1968 molemmin puolin syntyi elokuvia, jotka ennakoivat tai kommentoivat ajan yhteiskunnallista murrosta. Herkin ilmapuntari oli Jean-Luc Godard, jonka varhaiskauden kehitys huipentui Viikonlopun (1967) sodanjulistukseen porvarilliselle elämänmuodolle. Tuhon fantasia käynnistyy viikonloppuliikenteen apokalyptisistä näyistä ja päätyy kulutusyhteiskunnan logiikan mukaisesti terrorismiin ja kannibalismiin.

Italiassa "freudomarxisti" Pier Paolo Pasolini teki poliittisen tilityksensä modernin faabelin muodossa: Haukat ja varpuset (1966) on Totòn ja Ninetto Davolin koomikkohahmojen varaan rakennettu tarina kahden maailmanrannan vaeltajan seikkailuista ja omantunnon valinnoista, joissa miehet ottavat yhteen marxilaista tietoisuutta edustavan korpin kanssa.

Unkarilainen Miklós Jancsó toteutti vuoden 1968 hengessä elokuvansa Vapauden tuulia (1969), jossa hän siirsi 1940-luvun lopun nuorisoliikkeen tapahtumat nykyaikaan, eräänlaiseksi vallankumousmusikaaliksi. Yhteiskunnallista muutosta tehdään sekä laulaen ja tanssien että väkivaltaisiksi yltyvin menetelmin. Pitkien otosten tyylistä ja ihmisjoukkojen koreografiasta välittyvät sekä muutoksen juhla että ääri-ilmiöiden kritiikki.

Japanin uuden aallon merkittävin ohjaaja Nagisa Oshima tilitti maansa lähihistorian murroksia perhetarinassa Seremonia (1971). Seremonioiden kautta syntyy kuva paitsi mahtisuvun vaiheista ja ihmiskohtaloista myös kansakunnan tiestä ajalta, jolloin tapahtui siirtymä feodalismista kapitalismiin, imperialistisesta perinteestä rauhanajan mullistuksiin.

Ranskassa vuoden 1968 jälkipuinti tapahtui myös epäsuoralla tavalla. Francois Truffaut'n Kesytön (1969) on historiaan etäännytetty kuvaus tiedostamisen, oppimisen ja yleensä yhteisöllisen elämän perusteista. 1700-luvun tositapauksen pohjalta ja valistusajan hengessä Truffaut kertoo tarinan luonnonvaraisesta löytölapsesta, ihmiseksi kasvamisen vastavuoroisesta prosessista.

Eric Rohmerin Yöni Maudin luona (1969) voidaan niinikään nähdä vuoden 1968 tilityksenä ja sen poliittisena kommenttina. "Moraalisten tarinoiden" sarjaan kuuluva elokuva on tutkielma moraalisesta kilvoituksesta, valinnasta kahden naisen välillä, samalla kun se asettaa vastakkain Pascalin uskonnollisen determinismin ja Marxin historiallisen determinismin.

Sveitsiläinen Alain Tanner tilitti teoksessa Jonas täyttää 25 vuonna 2000 (1976) kahdeksan päähenkilön kautta vuoden 1968 perintöä ja profetoi vuosisadan lopun moraalisia ja poliittisia valintoja. Tappiomielialan mainingeissa ihmiset etsivät paikkaansa ja minuuttaan työttömyyden, inflaation ja keinottelun, henkisen pysähtyneisyyden ja yhteiskunnallisen vinosuuntauksen olosuhteissa.

Myös askeettisena erakkona pidetty Robert Bresson antoi panoksensa 1970-luvun henkisen ilmapiirin kartoitukseen elokuvassaan Paholainen luultavasti (1977). Bresson porautuu pariisilaisen nuorison selvänäköisimmän osan tietoisuuteen ja sivuaa sellaisia aiheita kuin ekokatastrofi, uskonnon rappio ja kulutusyhteiskunta. Varsinainen taistelu käydään jälleen ihmisen sisällä, henkilökohtaisen uskon ja moraalin alueella.

Andrei Tarkovskin Peili (1975) jatkoi siitä, mihin Ranskan uuden aallon tajunnanvirrat päättyivät. Kuvien ja äänien virrassa limittyvät runous ja dokumentaari, lapsuuden muistot ja aikuisuuden ahdistus, stalinismin trauma ja Venäjän kohtalo. Assosiaatiot jäsentyvät unenomaiseksi, runolliseksi kerronnaksi, jonka kauneutta ja kauheutta ei ole ylitetty.

Sakari Toiviainen


Filmihullun ja Suomen Elokuva-Arkiston (SEA) yhteistyö oli saumatonta, pyörittiväthän molempia samat ihmiset Peter von Baghista alkaen. Chris Marker käynnisti Ranskassa Groupe Medvedkine -liikkeen kinojunien pioneerin innoittamana. Filmihullu esitteli Aleksandr Medvedkiniä. Hänen pääteoksensa Onni (1935) hankittiin SEAn kokoelmiin, ja välitekstit suomensi Esa Adrian.

Latinalainen Amerikka oli Filmihullun ja SEAn profiilissa vahvoilla, esimerkkinä Fernando E. Solanasin Polttouunien aika (1968).

Yhdysvaltojen uuden elokuvan puolella Filmihullun lempielokuviin kuului Robert Altmanin Pitkät jäähyväiset (1973).

Antti Alanen