David Lynch

01.05.2018 - 11.08.2018
David Lynch on modernin amerikkalaisen elokuvan kiehtovimpia ja arvoituksellisimpia tekijöitä.

Lynch käsittelee teoksissaan usein ihmisen pimeää puolta ja identiteetin hajoamista, outoa ja odottamatonta. Surrealistina hän rikkoo todellisuuden ja unen yhteyksiä eikä noudata lineaarista tai loogista kerrontatapaa. Hän ei myöskään rajoita elokuviaan yhden genren raameihin, vaan yhdistelee ennakkoluulottomasti lajityyppejä keskenään.

Lynch tarkastelee usein omaa nuoruusvuosiensa maisemaa, amerikkalaista pikkukaupunki-idylliä outoine pohjaväreilyineen. Tässä häntä tuntuu kiinnostavan erityisesti, miten kauhu kätkeytyy arjen pinnan alle, ja töissään hän etsii tavanomaisen elämän absurdia luonnetta. Kuvataitelijana ja muusikkonakin tunnettu Lynch on monipuolinen osaaja, mikä tulee esiin hänen elokuvataiteessaan.

Kokeellisten lyhytelokuviensa menestyksen rohkaisemana Lynch alkoi kehitellä esikoispitkäänsä. Talousvaikeuksien takia työ vei viisi vuotta, mutta tuloksena syntyi Eraserhead (1977), huikea surrealistinen matka synkeään, mustavalkoiseen maailmaan. Kulttiklassikko ennakoi Lynchin omaperäistä kerrontaa, ja monet kerronnan elementit toistuvat hänen myöhemmissä töissään.

Mel Brooksin tuottama Elefanttimies (1980) oli suuren budjetin elokuva, pääosissa John Hurt ja Anthony Hopkins. Konventionaalista kerrontaa tehostivat goottifantasia, painajaismaiset jaksot ja groteskit teemat. Vakavasti sairas John Merrick elää suurimman osan elämästään sirkuksen friikkishown tähtenä, kunnes Lontoon seurapiirit löytävät hänet. Lynch tutkii koskettavasti ihmisyyden raadollista puolta ja humaaneja arvoja.

Elokuvan suosio avasi Lynchille lukuisia työmahdollisuuksia. Hän kaipasi luovaa vapautta ja tarttui Frank Herbertin scifi-fantasiaromaaniin – ja hylkäsi George Lucasin tarjouksen kolmannen Star Wars -elokuvan ohjaamisesta. Lynchin elokuvista Dyyni (1984) noudattelee eniten klassista Hollywood-kerrontaa. Avoimesti poliittisessa elokuvassa Lynch tutkii vallankumouksen mahdollisuutta uudistaa konservatiivista valtarakennetta. Ensimmäistä kertaa Lynchin tähtenä nähdään Kyle MacLachlan, joka tähdittää myös Blue Velvetiä sekä Twin Peaks -tuotantoja.

Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986) on pastissinomainen tutkielma 1950-luvun periamerikkalaisesta pikkukaupungista. Lynch sekoittaa suvereenisti yhteen arkista ja fantasiaa, koomista ja traagista samalla hämmentäen kudelmaansa saippuaoopperan ja kauhun elementeillä. Hidastetut kuvat tulppaaneista ja paloautoista ovat vähintään yhtä häiritseviä kuin väkivaltaiset kuvat seksuaalisista fantasioista. MacLachlan saa rinnalleen Isabella Rossellinin ja Dennis Hopperin, jonka roolihahmo on sekopäisyydessään mahtava.

Kultaisella Palmulla palkittu Villi sydän (1990) on sekoitus rosoista tie-elokuvaa ja liioittelevaa fantasiaa. Lynch sisällyttää väkivaltaiseen ja perverssiin tarinaansa viitteitä Ihmemaa Ozin värikkäästä satumaailmasta. Sailor (Nicolas Cage) ja Lula (Laura Dern) tavoittelevat onnea sateenkaaren päästä, vaikka Lännen ilkeä noita eli Lulan äiti (Diane Ladd, Dernin äiti) yrittääkin heitä estää. Teemana soiva ’Wicked Game’ oli aikansa hitti.

Lynchin ja Mark Frostin Twin Peaks oli aikansa kohutuimpia tv-sarjoja, ja Lynch ohjasi aiheesta myös teatterielokuvan. Twin Peaks: tuli kulje kanssani (1992) keskittyy Laura Palmerin (Sheryl Lee) elämän viimeiseen viikkoon. Näkökulma on Palmerin, joka kasvaa tv-sarjan mystisestä fantasiakohteesta todelliseksi henkilöhahmoksi.

Yönmusta Lost Highway (1997) luotaa identiteetin menettämistä, kaksoisolentoteemaa ja vaihtoehtoisia todellisuuksia. Tarinan kerronnassa on unen logiikkaa ja kuvauksessa vahvaa visuaalista ja emotionaalista syvyyttä. Frediä (Bill Pullman) syytetään vaimonsa brutaalista murhasta, eikä hän itsekään tunnu tietävän totuutta. Jos Lynch ei paljastakaan koko totuutta katsojille, eivät myöskään näyttelijät olleet varmoja tapahtumien tulkinnasta. Patricia Arquette näyttelee kaksoisroolissa sekä vaimoa että rakastajatarta, mutta hän itse luuli esittävänsä saman naisen kahta eri puolta. Tulkinta on kokijan vastuulla.

The Straight Story (1999) on poikkeus Lynchin tuotannossa. Hitaahko tie-elokuva kertoo 73-vuotiaasta Alvin Straightistä (Richard Farnworth), joka ajaa ruohonleikkurilla läpi amerikkalaisen sydänmaan tavatakseen veljensä. Matka on haluttu nähdä ironisena kannanottona ”myyttisen Amerikan” käsitteeseen.

Mulholland Drivessa (2001) Lynch esittelee oudon asetelman identiteetin kadottamisesta ja muistinmenetyksestä, hallusinaatioista, itsepetoksesta, himosta ja kuolemasta. Pohjana on koskettava tarina kahden näyttelijättären (Laura Harring ja Naomi Watts) välisestä suhteesta Hollywoodin unelmatehtaassa sekä kohtalokkaasta rakkaudesta ja menetyksestä, mikä suistaa naiset petoksen, mustasukkaisuuden ja murhan pyörteiseen. Kerronnassa on viittauksia film noir -klassikkoon Auringonlaskun katu.

Digivideolla kuvattu Inland Empire (2006) on sekoitus todellisuutta ja painajaista, mistä kasvaa häiriintynyt ja omituinen maailma. Näyttelijätär (Laura Dern) heittäytyy elämänsä rooliin ja huomaa pian fiktion ja oman elämänsä välillä outoja yhtäläisyyksiä. Tekeillä olevan elokuvan käsikirjoituskin paljastuu varsin kohtalokkaaksi.

Jon Nguyenin, Rick Barnesin ja Olivia Neergaard-Holmin kiehtova dokumenttielokuva David Lynch: The Art Life (2016) keskittyy nuoren Lynchin varhaiseen kutsumukseen kuvataiteilijana. Lynch kertoo avomielisesti lapsuudestaan, kodistaan, huumehörhöilystään ja painajaisistaan. Elokuvan päättyessä valmisteilla on Eraserhead.

Teemasarjan kruunaa Lucky (2017), jossa David Lynch nähdään näyttelijänä ystävänsä ja elokuviensa vakiokasvon Harry Dean Stantonin rinnalla. Kovasti Stantonin itsensä oloinen Lucky säilyttää anarkistisen asenteensa loppuun saakka. Lucky jäi Stantonin viimeiseksi elokuvaksi, mistä syystä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin Orionissa 15.9.2017 järjestetty näytös jäi ikimuistoiseksi monille.

Kirsi Raitaranta