Black History Month: Jazz

30.01.2018 - 29.03.2018
Helmikuussa Orionin kankaalla nähdään jazzin huippuhetkiä klassisista festivaalitaltioinneista henkilödokumentteihin ja Ylen aarteista fiktiivisiin kohtalonkuvauksiin.

Avausohjelmassa nähdään jazz-elokuvan huippuja kaikissa olomuodoissaan. Life-lehden valokuvaaja Gjon Mili taltioi keikan jälkeisen jamitunnelman Lester Young -klassikossa Jammin’ the Blues (1944). Pianisti Oscar Peterson ja animaattori Norman McLaren yhdistävät lahjakkuutensa ”hillittömässä duetossa” Begone Dull Care (1949). Duke Ellington esiintyy ensimmäisessä elokuvassaan Black and Tan (1929), ohjaajana avantgardisti Dudley Murphy. Arvokas Yle-dokumentti Jazzia olohuoneessa – Bill Evans trio (1969) tavoittaa intiimin tunnelman Ilkka Kuusiston kotona. [Näytöksen kolme ensimmäistä elokuvaa sekä Ella Fitzgerald Helsingissä nähdään myös pe 9.2. koostenäytöksessä.]

Bert Sternin ja Aram Avakianin Jazzin juhlaa (Jazz on a Summer's Day, 1959) on tuhlailevan runsasta ja vertaansa vailla olevaa jazzhistorian riemujuhlaa Louis Armstrongista Eric Dolphyyn kuvauspaikkana vuoden 1958 Newport Jazz Festival, käytössä lämpimän kesäiset Technicolor-värit. Muoti on juhlan kohteena siinä kuin musiikkina, kuten muotikuvaaja Sterniltä on lupa odottaakin. Silkkaa iloa alusta loppuun. Alkukuvana Seppo Huunosen Aikahahmoja (1970), aiheena Pori Jazz.

Dokumentissa Ella Fitzgerald Helsingissä (1965) mukana ovat Ella ja Tommy Flanagan (p), Keeter Betts (b) ja Gus Johnson (d), Ylen kuvausryhmän herkällä otteella tallentamana Kulttuuritalolla 23.3.1965. ”The First Lady of Song” seuraa Ellingtonin laulukirjaa (mm. ”Mood Indigo”) ja yllättää myös tulkinnallaan The Beatlesin ”A Hard Day’s Nightista” ja ”Hello Dolly!” -päivityksellä. Dokumentissa Sarah Vaughan Helsingissä (1978) eli Sassy Suomessa, ollaan intiimimmissä puitteissa, ohjelmistona tutuimmat klassikot, orkesterissa Waymon Reed (t), Carl Schroeder (p), Walter Booker (b) ja Jimmy Cobb (d).

Thelonious Monkia kuvasi jännittävästi kaksi taidedokumentaristia, Blackwoodin veljekset, pianistin Euroopan kiertueella vuonna 1967 (jolla esiintyi hänen ensimmäinen big bandinsa USA:n ulkopuolella). Kaksiosaista tallennetta näytettiin eurooppalaisilla tv-kanavilla vuonna 1968, kunnes siitä tuli lähtömateriaalia elokuvaan Thelonious Monk: Straight No Chaser (1988), Charlotte Zwerinin äärimmäisen loisteliaaseen muotokuvaan modernin musiikin jättiläisestä. Tuottaja oli Clint Eastwood.

PÄIVITYS 2.2.2018: Ohjelmassa alun perin olleen Alan Hicksin Keep On Keepin' On -dokumentin näytökset on peruttu. Keep On Keepin' On -elokuvan tilalla esitetään tiistaina 20.2. klo 19 ja perjantaina 23.2. klo 18.15 brittiläisen jazz-elokuvan aarre All Night Long (1962).

Yhdysvaltalaiskriitikko Jonathan Rosenbaum kirjoittaa: "All Night Long (1962) syntyi jatkoksi tuottaja Michael Relphin ja ohjaaja Basil Deardenin rohkeille elokuville Salaperäinen Sapphire (1959, aiheena rakkaus yli roturajojen) ja Uhattu (Victim, 1961, teemana homoseksuaalisuus). He saivat kumppaneikseen amerikkalaisia mustan listan taiteilijoita: tuottaja Bob Robertsin, käsikirjoittaja Paul Jarricon (joka esiintyi salanimellä Peter Achilles) ja näyttelijä Betsy Blairin. He siirsivät Shakespearen Othellon tarinan nykypäivän Mayfairin jazz-miljööseen. Othellon ja Desdemonan osissa ovat musta amerikkalainen orkesterinjohtaja Aurelius (Paul Harris) ja hänen vaimonsa ja laulusolistinsa Delia (Marti Stevens). He juhlivat ensimmäistä hääpäiväänsä lontoolaisen jazz-intoilijan (Richard Attenborough) ylellisessä asunnossa. Iagon osassa on mustasukkainen rumpali nimeltä Johnny Cousin (Patrick McGoohan).”

”Kuten Michael Koresky on osuvasti huomauttanut: ’Elokuvan huomionarvoisimpia piirteitä on se, miten eleettömästi se käsittelee roturajat ylittävää avioliittoa. Se on draaman aihe, mutta siitä eivät tee numeroa Aureliuksen ja Delian kollegat, jotka hekin edustavat eri rotuja’. Muusikkojen kokoonpano on yhtä oivaltava. Pianisti Dave Brubeckin ja basisti Charlie Mingusin improvisoitu duetto, jonka nimi on kuvaavaa kyllä ’Non-Sectarian Blues’, oli muusikoiden ensimmäinen yhteinen soittokokemus, ja tiettävät molemmat olivat hyvillään ja miellyttävästi yllättyneitä kohtaamisen otollisesta dynamiikasta. Mukana on tusinan verran oikeita muusikoita, joukossa brittijazzin kärkinimiä kuten Johnny Dankworth (saksofoni) ja Tubby Hayes (tenorisaksofoni ja vibrafoni). Satama-alueen varasto-kartanomiljöö muuntuu improvisoiduksi jazzklubiksi, ja lavastaja Relph ja kuvaaja Ted Scaife tuovat sen atmosfääriin vaikuttavaa särmää.”

Kasper Collinin I Called Him Morgan (2016) kertoo Lee Morganista, joka oli Blue Noten 1950-luvun hard bop -soundin arkkitehteja. Häntä lähestytään epätavallisesta näkökulmasta yllättävän mahtavalla tuloksella. Toisen comebackinsa huippuvaiheessa, kamppailtuaan eroon huumeriippuvuudesta, Morganin ampui kuoliaaksi hänen tyttöystävänsä. Elokuvantekijä on saanut käsiinsä trumpetistin ampuneen naisen haastattelunauhat, soittaa ne meille, ja antaa samalla yksityiskohtaisen katsauksen miehen elämään ja musiikkiin.

Louis Mallen Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l'échafaud, 1958), coolin, eksistentialistisen sodanjälkeisen elokuvan virstanpylväs, on myös harvinainen esimerkki elokuvan ja jazzin onnistuneesta kohtaamisesta, lähinnä kiitos vapauden, jonka Malle antoi säveltäjä-trumpetisti Miles Davisille. Tämän oma ihastus päätähteen, Jeanne Moreauhon, lisää uuden kerroksen riipaisevan mestariteoksen intensiteettiin.

Bertrand Tavernierin elokuvassa Round Midnight – keskiyön soundi (1986) saksofonisti Dexter Gordon esittää alkoholisoitunutta muusikkoa, jonka tarina on itse asiassa yhdistelmä hänen omasta elämästään ja Lester Youngista mutta ennen muuta pianisti Bud Powellista, jonka ystävyys jazzharrastaja Francis Paudrasiin innoitti Tavernieria ohjaamaan tämän haikean katsauksen amerikkalaiseen jazziin diasporassa. Kannattaa bongata Herbie Hancock, Bobby Hutcherson, John McLaughlin, Wayne Shorter, Ron Carter ja Cedar Walton.

Ehsan Khoshbakht

In memoriam Emu Lehtinen (1947–2017)

Kiitos: U.S. Embassy, Digelius Music