Jazzin juhlaa (1959)

Jazz on a Summer's Day
Ohjaaja: 
Bert Stern
Henkilöt: 
Jimmy Giuffre, Thelonious Monk, Sonny Stitt, Anita O’Day, Dinah Washington, Gerry Mulligan, Chuck Berry, Louis Armstrong, Jack Teagarden
Maa: 
USA
Ikäraja: 
S
Kesto: 
85 min + 10 min
Teemat: 
BLACK HISTORY MONTH: JAZZ
Lisätieto: 
konserttidokumentti vuoden 1958 Newport Jazz -festivaalilta • alkukuvana Aikahahmoja (Suomi 1970), ohj. Seppo Huunonen, kuvaus Kari Sohlberg, vuoden 1969 Pori Jazzissa kuvattu musiikkidokumenttielokuva, esiintyjinä Eero Koivistoinen kvartetti & Esko Rosnell trio
Bert Sternin ja Aram Avakianin Jazzin juhlaa (1959) on tuhlailevan runsasta ja vertaansa vailla olevaa jazzhistorian riemujuhlaa Louis Armstrongista Eric Dolphyyn kuvauspaikkana vuoden 1958 Newport Jazz Festival, käytössä lämpimän kesäiset Technicolor-värit. Muoti on juhlan kohteena siinä kuin musiikkina, kuten muotikuvaaja Sterniltä on lupa odottaakin. Silkkaa iloa alusta loppuun.

Bert Sternin Newportin jazz-festivaaleilla 1958 kuvaama Jazz on a Summer’s Day on jazz-elokuva ylitse muiden, yhä edelleen juhlava, kauniisti vapauttava kokemus sekä jazzhulluille että filmihulluille, taidetta ja viihdettä janoaville ja ylipäätään meille jäykille pohjoismaalaisille jotka emme tiedä mitä todellinen rentoutuminen merkitsee.

Musiikkia liikkuvien kuvien säestyksellä vai liikkuvia kuvia musiikin säestyksellä? Kuinka Bert Stern on ratkaissut tehtävän, joka on vaativimpia mitä elokuva tekijälleen asettaa. Kun hänellä on mahdollisuus käyttää maailman tunnetuimpia jazz-taiteilijoita ja heidän musiikkiaan sekä lisäksi Newportin festivaaliyleisöä, kuinka tyydyttää visuaaliset vaatimukset?

Ensinnäkin kuvilla taiteilijoista ja heidän esiintymisestään tietenkin: kiehtovia persoonallisuuksia, heidän asenteensa musiikkiinsa ja heidän ihmeellinen kosketuksensa yleisöön. Edelleen kuvilla yleisöstä ja sen reaktioista, myös kielteisistä ja välinpitämättömistä. Ja kolmanneksi kuvilla, jotka voidaan assosioida musiikkiin ja vastaavat sen erilaisia tunnelmia. Tuloksena on se, että kun kuvissa taiteilijoista on ilmaa, sykettä ja dokumentaarista voimaa, vaikuttavat välähdykset yleisöstä joskus hieman itseriittoisilta, niissä on sellainen sivumaku kuin Stern Mondo Canen tapaan pyrkisi osoittelemaan piilokameran mahdollisuuksia. Muutaman kerran tapahtuu niinkin, että tällainen yleisökuva tuhoaa kokonaisvaikutuksen ja vaikuttaa pienen kylmän suihkun tavoin. Näin esim. silloin kun Stern kesken Big Maybelle Smithin bluesia tai myöhemmin Mahalia Jacksonin gospelia leikkaa väliin kuvan ekshibitionistisesti tanssivasta parista. Toisaalta sama keino toimii aivan erinomaisesti Chuck Berryn pop-sävytteisessä numerossa: siinä on tunnelma toinen ja sitäpaitsi twistaavan parin liikkeet näytetään kulmasta joka tekee niistä miltei abstrakteja.

Eniten epäilyksiä herättävät assosioivat kuvat, joiden tarkoituksena on myötäillä tai kuvittaa musiikin tunnelmaa. Heti alkutekstien taustana nähdään kevyitä, lukemattomia veden heijastuksia, jotka ilmentävät jazzin iloista, pelotonta inspiraatiopyrkimystä. Ja Sal Salvadoren kitarasooloa säestävät valoheijastusten abstraktit kuviot – tähän saakka kaikki hyvin, mutta usein, etenkin alussa Stern tekee virheen leikatessaan mukaan oikeita ihmisiä ja purjeveneitä. Eiköhän vanha kunnon Disney ollut oikeilla jäljillä oivaltaessaan, että vain muotojen, viivojen ja värien abstrakti leikki saattaisi vastata tiettyjä Fantasiassa käytettyjä sävellyksiä. Chico Hamiltonin “Blue Sandsin” hypnoottiset rummut suorastaan kaipaavat sellaista abstraktia kuvaa puhtain, selvin linjoin, mutta sitä ei tule. On vain suljettava silmät ja kuunneltava.

Ja kuuntelemisessa piilee myös se epämuodollisuuden raikas tuuli, joka puhaltaa pois poikkitelaiset mietteet tätä lopultakin rohkeaa ja monipuolista yritystä kohtaan. Sillä onhan jazzin perusominaisuus juuri reaktio sääntöjä ja pakkoa vastaan, vapautuminen kuivasta teoriasta ja kuluneista sovinnaissäännöistä. Ja elokuvan ääninauha säteilee niin aitoa ja runsasta jazzin iloa, että elokuvan kestoa ei huomaakaan. Kun Mahalia Jacksonin tapainen luonnonvoima valtaa kuvaruudun, unohtuvat sekä Stern että teoriat tässä lahjakkuuden hyökyaallossa, joka kantaa koskettavaa leimaa syvästä henkilökohtaisesta vakaumuksesta.

– Mårten Kihlman (1966)