Family Life – varttumisen tuska (1971)

Family Life/Generationsklyftan
Ohjaaja: 
Ken Loach
Henkilöt: 
Sandy Ratchliff, Malcolm Tierney, Hilary Martyn
Maa: 
Iso-Britannia
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
108 min + 12 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
David Mercerin televisionäytelmästä "In Two Minds" • alkukuvana Mukkelis makkelis (The Running, Jumping and Standing Still Film, ohj. Richard Lester, 1959)
Britannian uuden elokuvan vaikutusvaltaisin pitkälinjalainen on Ken Loach. Family Life – varttumisen tuska (1971), skitsofreenisen nuoren naisen tarina, törmäyttää klassisen behavioristisen terapian, joka keskittyy oireisiin, ja R. D. Laingin metodin, joka paneutuu syihin.

Kenneth Loach (s. 1936) on Oxfordista valmistunut lakimies, joka työskenneltyään jonkin aikaa teatterissa liittyi BBC:n tv-teatteriin 1963. Sarjatuotteista hän siirtyi nopeasti mukavampiin yksilödraamoihin ja vuonna 1965 alkoi yhteistyö dramaturgista tuottajaksi muuttuneen Tony Garnettin kanssa. Yhdessä parivaljakko teki muutamia 60-luvun huomattavimpia tv-näytelmiä: Jeremy Standfordin kirjoittamaa asunnottomien perheiden ongelmia käsittelevää työtä Cathy Come Home (1966) luonnehdittiin ”vaikuttavimmaksi ajankohtaiseksi yhteiskunnalliseksi draamaksi mitä BBC on koskaan esittänyt".

Vuotta myöhemmin valmistui David Mercerin, mm. Reiszin Morganin ja Resinaisin Providencen kirjoittajan tv-näytelmä In Two Minks, jonka pohjalta Mercer, Loach, ja Garnett muutamia vuosia myöhemmin työstivät elokuvan Family Life. Se osoittaa ryhmän naturalistisen tavan tehdä elokuvaa paljaimmillaan: Mercerin käsikirjoituksen puitteissa toiminta ja vuoropuhelu improvisoitiin pääosin amatöörinäyttelijöiden kanssa viikkoja kestäneen prosessin kuluessa.

Tuloksena elokuva vangitsee täydellisesti päältä katsoen arkisen perheasetelman ulkoiset rytmit jännitteet. Se näyttää kuinka perhe-elämän paineet vähitellen tuhoavat tyttären, Janicen, riistävät häneltä hänen miehuutensa ja lopulta tytön koko otteen taloudellisuudesta. Vähemmän muodolliset psykiatriset hoitomenetelmät antavat hieman toivoa hänen toipumisestaan, mutta sairaalassa tästä luovutaan ja jäykkä järjestelmä pystyy asteittain lannistamaan ja laitostamaan Janicen, kunnes hän lopussa on vain mykkä, välinpitämätön kohde, jota käytetään havaintoesimerkkinä professorin luennolla. Elokuvan viimeiset sanat kuuluvat ”Onko teillä mitään kysymyksiä?”, mikä selvästi ilmaisee elokuvan poleemisen luonteen, R.D. Laingin hengessä toteutetun hyökkäyksen nykyisin vallalla olevaa psykiatrisen hoidon käytäntöä vastaan.

Tällaisena elokuva kuitenkin aiheuttaa muutamia ongelmia. Taitavuus jolla naturalistinen pintataso on viety läpi samaten kuin huolellisesti säädelty mutta näennäisen väistämätön putoaminen hulluuteen ovat tekijöitä jotka sallivat katsojalle vain emotionaalisen lähestymistavan, kun koko elokuva tuntuisi suorastaan huutavan perusteiden, vastaperusteiden keskustelevaa ja älyllistä rakennetta. Loachin ja Garnettin tyyli on intohimoisen mukaansatempaavaa, mutta heidän valitsemansa tyyli toimii susisyntyisesti sellaista etäännyttämistä ja asiaankuuluvien ristiriitojen paljastamista vastaan, joita tarvitaan Laingin teesien älyllisesti pätevään esittämiseen.

– Roy Armes (teoksesta A Critical History of British Cinema, 1978)