Neljän tuulen talo (1947)

Odd Man Out/De fyra vindarnas hus
Ohjaaja: 
Carol Reed
Henkilöt: 
James Mason, Robert Newton, Kathleen Ryan, Cyril Cusack
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus F. L. Green, R. C. Sherriff
Maa: 
GB
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
113 min
Teemat: 
HOMMAGE À MATTI SALO
DEKKARIT VALKOKANKAALLA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
F.L. Greenin romaanista
Carol Reed pääsi ohjaajana huippuvireeseen elokuvassa Neljän tuulen talo (Odd Man Out, 1947), jossa James Mason tulkitsee etsintäkuulutetun terroristin via dolorosan Belfastia muistuttavassa kaupungissa.

Graham Greenen ja hänen katolisuutensa vaikutus Reediin lienee huomattava. Kristilliset teemat ovat kautta vuosien olleet Reedille ominaisia. Neljän tuulen talon kärsivää Johnny McQueenia on osuvasti sanottu testiksi, joka mittaa, onko hänen tielleen osuvissa ihmisissä todellista lähimmäisenrakkautta. Elokuvan huippukohtauksessa siihen asti miltei mykkä Johnny nousee puhumaan: “Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelten kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi”.

Mutta Johnnya ei kukaan pysty pelastamaan. Elokuva on pohjattoman pessimistinen. Reed tuntuu sanovan, että maailma on ilman armoa. Reedillä on perinteellinen kristillinen taju synnistä ja synnin palkasta: hänen pahat miehensä saavat osakseen kuoleman tai loputtoman halveksunnan. Pahat miehet ovat ehkä kuitenkin vain välikappaleita, joiden kautta Reed arvostelee aikansa tilaa. Niinpä rikkomuksiin syyllistyneet henkilöt muodostuvat Reedin elokuvissa tavallisesti uhreiksi: Johnny McQueen, joka tappoi vartijan, ja moniin hämäriin toimiin syyllistynyt Ivo Kern (James Mason) elokuvassa Mies ei kenenkään maalla. Kumpikin kuolee vastasataneeseen lumeen, joten ainakin Reedin kuvakieltä tarkastellen voi päätellä heidän saavan lunastuksen, Heidän syyllisyytensä on siirtynyt muiden kannettavaksi.

Matti Salo (1961)

Eräiden ohjaajien tuotannossa on selvänä ajanjaksona nähtävissä heidän varsinaisen luomiskautensa huiput; tämä pätee varsinkin Carol Reedin tapaisiin ohjaajiin, jotka pystyvät muutaman elokuvan puitteissa esittämään syvällisimmätkin teemansa niin tyhjentävästi, että niihin palaaminen tuntuu itsensä toistamiselta — toisaalta he eivät pysty myöskään uudistumaan, Jos Carol Reedin tuotannosta voitaisiin ottaa erilleen kolme tai neljä parasta teosta, häntä saatettaisiin pitää nerona. Nyt sen sijaan sädekehää himmentävät monet keskinkertaiset tai epäonnistuneet elokuvat.

Neljän tuulen talo ja Kolmas mies ovat Reedin yksimielisintä kiitosta saaneet elokuvat. Neljän tuulen talo kertoo F.L. Greenin romaaniin pohjautuen irlantilaisesta vallankumousjohtajasta, joka vaikeasti haavoittuneena vaeltaa Belfastin yössä etsien apua tai ymmärtämystä, mutta saakin vastaansa enemmän tai vähemmän vihamielisten ihmisten reaktiot.

Elokuvan keskeiseksi aiheeksi muotoutuu Johnny McQueenin marttyyrius, hänen via dolorosansa, jonka kuvailemisessa Reed käyttää runsaasti tyylilleen luonteenomaista symboliikkaa. Keskitetyn ja thrillerimäisen alun jälkeen elokuvan rytmi käy verkkaiseksi, jonka tarkoitusta Andrew Sarris on luonnehtinut oivallisesti: “The brooding implications of impending death” (“Hautovia viitteitä uhkaavasta kuolemasta”).

Armottomasti Johnnyn kohtalo täyttyy ja elokuvan loppukohtaus lienee elokuvanhistorian kauneimpia: rakastavaiset jäävät rauta-aidan taakse poliisin piiritysketjun kiristyessä heidän ympärillään. Tarinaa oivallisesti myötäilevän rytmityksen lisäksi kannattaa panna merkille Robert Kraskerin kuvaus – lieneekö sattuma, että Krasker on kuvannut myös Reedin toisen suurtyön, Kolmannen miehen. Kraskerin intiimi kameratyö on täyteläistä ja erinomaisesti sommiteltua. Kuten Kolmannessa miehessä kiintyy nytkin huomio valaistuksen osuvaan käyttöön draamallisten huipentumien tehostajana. Samoin ääniefekteillä on kummassakin elokuvassa huomattava sija.

Tapani Maskula (1964)