Yksinteoin. (1990)

Genom en gärning
Ohjaaja: 
Pekka Lehto
Henkilöt: 
Jussi Parviainen
Maa: 
Suomi
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
81 min
Teemat: 
STRANGER THAN FICTION
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
dokumenttielokuva
Pekka Lehdon ohjaama Jussi Parviaisen kriisimonologi Yksinteoin. (1990) on suomalaisen dokumentin suuri ”kirottu elokuva”, jonka teatteriesitys on aina tapaus. Draamagurun vangitseva tilitys suhteen hajoamisesta rönsyilee yksityisestä yleiseen: painokkaat moraalipohdinnat ja harhat vuorottelevat. Aamulehden Matti Apunen antoi täydet pisteet.

Pekka Lehdon ohjaama Yksinteoin on dokumentin kaltainen epäelokuva Jussi Parviaisen avioeroprosessista. Mies puhuu tuskaisena, soittaa kenkäpuhelimella, uikuttaa ja jankuttaa, ajaa autoa ja mittailee katuja kotinurkillaan. Elokuvan perusteemana on julkisuus, jota käytetään kirveen tapaisena lyömäaseena.

Parviaisen näytelmien sepite on muuttunut todeksi. Mies on tehnyt itsestään taideteoksen, julkisen eläimen muotokuvan, jossa kitkerä rehellisyys ja tahaton komiikka kohtaavat omalaatuisella tavalla. Etsimättä tulee mieleen Les Blankin dokumentti, jossa saksalainen elokuvaohjaaja Werner Herzog syö kenkänsä. Samalla tavoin Parviainen pyörittää puukkoa avioeron haavassa ja vatkaa mielensä hirviöistä epätoivoista draamaa, hakee syistä ja seurauksista järjestystä kaaokseen. Tuskassa on mukana myös kummallista nautintoa.

Epäilemättä nämä ovat tuttuja kuohuja kaikille avioeron kokeneille. Elokuva tavoittaa varsin iskevällä ja konstailemattomalla tavalla sen olotilan, jossa iskelmien tekstit muuttuvat mitä karuimmaksi ja kouraisevimmaksi todellisuudeksi. Dokumentin upeimmassa jaksossa Parviainen ajaa autolla ja taustalla soi Rölli-peikon kaihoisa laulu: lapset ovat viimeistään eron koittaessa kaikessa läsnä.

Yksinteoin on elokuva mustasukkaisuudesta, ympäristön hymistelyllä pönkitetystä heikosta itsetunnosta. Mies on lyönyt vaimonsa leukaluun sijoiltaan, seitsemän tikkiä nenään, silmän mustaksi ja saanut toisen naisen raskaaksi. Moiset teot eivät herätä minkäänlaista myötätuntoa, eivät edes sääliä. Rakkauden pitäisi kestää myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta rajansa kaikella. Eläminen puolittain sepitteessä antaa tiettyjä vapauksia, mutta ennen pitkää todellisuus iskee kuljeksijaa lekalla päähän.

Elokuvassa on samanlaista vaivaannuttavaa tirkistelyn ja salakuuntelun makua kuin radion Yölinjalla-ohjelmien kuuntelemisessa tai Alibi-tyyppisten lehtien lukemisessa. Ja kuitenkin niiden maailma on olemassa ja tosi. Se vain kätketään kierolla tavalla jonkinlaiseksi yhteiseksi alitajunnaksi, jolla ei muka ole mitään tekemistä kulttuurin kanssa. Tämän seikan valottamisessa Pekka Lehdon elokuva tekee tärkeää ja tarpeellista työtä. Sen katsomisessa ei pidä juuttua Parviaiseen, joka on tehnyt itsestään kristusmaisen sijaiskärsijän. 15 000 vuosittaisen avioeron tilastoluku kätkee taakseen hirvittäviä helvettejä ja kiirastulia. Tämä on vain yksi niistä.

Parviaisen avioero on täsmälleen niin makaaberi ja mauton kuin avioerot keskimäärin ovat – sillä erotuksella että kun Jussi lyö Sanna-Kaisaa, “Jussi Parviaisen” on kiirehdittävä kertomaan se ensimmäisenä muille, koska hän on julkinen ihminen. Julkisuuspelissä Parviainen on niin suvereeni, että Yksinteoin herättää väistämättä yhden epämukavalta tuntuvan ajatuksen. Entäpä, jos kaikki olisikin suurta bluffia, suurta näytelmää, jonka näyttelijöinä ovat Parviaisen perhe, sukulaiset, tiedotusvälineet ja sanomalehtiään kärkkyvät ihmiset? Tavallaan näin on käynytkin, riippumatta siitä mikä on kirjaimellisesti “totta”. Jussi Parviaisessa yksityinen ja julkinen ovat limittyneet ja sulautuneet erottamattomasti.

– Antti Lindqvistin (Katso 9/1990) ja Matti Apusen (AL 9.3.1990) mukaan