Rekka (1977)

Le Camion
Ohjaaja: 
Marguerite Duras
Henkilöt: 
Marguerite Duras, Gérard Depardieu
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
80 min
Teemat: 
MARGUERITE DURAS
Elokuvan Le Camion (Rekka, 1977) tarina naisen ja rekkakuskin kohtaamisesta rakentuu katsojan mielessä. Gérard Depardieu ja Marguerite Duras lukevat käsikirjoitusta pöydän ääressä. Samalla rekka etenee pitkin kolean Euroopan valtateitä.

Rekka on elokuva konditionaalin perfektissä: “Se olisi ollut elokuva”. Mies ja nainen istuvat pöydän ääressä ja puhuvat. Tai ainakin nainen puhuu, mies kuuntelee: “Hän löytyisi tien varrelta, hän nousisi rekkaani, näettekö?” Ja mies, näyttelijä, vastaa: ‘Näen”. Ja myös katsoja näkee. Konditionaalin perfektin elokuvasta tulee indikatiivin preesensin elokuva. Heitä on kaksi. Elokuva syntyy kolmen kesken. Katsoja on sen tehnyt.

80 minuutin ajan mies ja nainen ovat kertoneet elokuvasta, jota he eivät tee, vaan jonka katsoja tekee heidän puolestaan, heidän kanssaan. 80 minuutin ajan, kun rekka jyrää pitkin tietä, kohti merta – rekka nähtynä peltoja vasten; pellot, tie, kaupunki nähtyinä rekan sisältä - kirjailija ja elokuvantekijä Marguerite Duras sekä näyttelijä Gérard Depardìeu lukevat käsikirjoitusta elokuvaan, jota ei tehdä. Kymmenen ensimmäisen minuutin ajan katsoja sanoo itselleen: “Ei ole totta, ei hän sentään näin halpaa temppua voi tehdä?” 80 minuuttia myöhemmin: “Voi, joko se loppui? Se olisi ollut elokuva, siis se on elokuva”. Paljon mustetta on vuodatettu tämän elokuvan syvällisestä merkityksestä. Siitä että rekan nainen ei ole seksuaalinen objekti (hän on jo tietyssä iässä), hänellä ei ole mitään sosiaalista asemaa, hän on kenties karannut mielisairaalasta. Joka tapauksessa hän on kaikkea luokittelua välttävä, hän ei kuulu minnekään. Mies sen sijaan kuuluu luokkaan, hän edustaa proletariaattia ja luokkataistelua. Hulluuteen, rakkauteen, kuvitelmiin hän vastaa loogisesti: “Te valehtelette”. Paljon on myös kirjoitettu siitä, miten tämä elokuva asettaa kyseenalaiseksi sosiaaliset kliseet, jäykistyneen luokkakonfliktiasenteen, taistelun tasa-arvon ja jopa seksuaalisen vallankumouksen puolesta.

Kerran ja pari nainen puhuu lapsuudestaan kaukana Ranskasta: “Oli joki”. Emme saa tietää, onko kyseessä Mekong, mutta nainen saattaisi olla teoksen “Barrage contre le Pacifique” nuori sankaritar, hän voisi olla myös Anne-Marie Stretter (India Song, “Varakonsuli”) tai Loi V. Stein. Melko varmasti hän on India Songin aasialainen kerjäläisnainen, mutta luultavasti hän on myös juutalainen. Lyhyesti sanoen hän on Marguerite Duras kaikissa fiktiivisissä ja ei—fiktiivisissä rooleissaan - kaikki ne naiset, jotka hän oli, kuvitteli itsensä olevan. Ja Durasin lailla tämä nainen on menettänyt uskonsa politiikkaan ja proletariaattiin. Rekkaa on sanottu profeetalliseksi diskurssiksi...olkoon niin, miksipä ei?

Hengen nimissä ei toisaalta ole syytä kieltää elokuvan huumaavaa aistillisuutta. Rekka on kaiken aikaa aistillinen, aistimellinen, miltei eroottinen elokuva. Rekan kulku on balettia, rakkauden liikettä, musiikin liikettä. Läsnä on Marguerite Durasin terävä fyysisyys, Depardieun massiivinen fyysisyys, heidän välisensä rakkauden, keskinäisen huomion lataus. Ja myös rekan kulmikas, valtava fyysinen läsnäolo vasten maisemia, jotka ovat tyhjiä kuin banaalisuus, kuin talvi, kuin hiljaisuus joka lähenee valkoista. Duras, Depardieu, huone, rekka, maisema, Beethoven: on ihmeteltävää, miten näistä niukoista aineksista on syntynyt näin ehjä ja täysi elokuva. Ääni ja sen rytmi ovat jälleen likipitäen maagisia. Hiljaisuus hengittää, sana tulee lihaksi silmiemme edessä.

Henri Béharin (La Revue du Cinéma 319, Septembre 1977) ja muiden lähteiden mukaan