He elävät öisin (1948)

They Live by Night/De lever om natten
Ohjaaja: 
Nicholas Ray
Henkilöt: 
Cathy O'Donnell, Farley Granger, Howard Da Silva
Lisähenkilöt: 
tuottaja John Houseman
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
96 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA K2014
HOMMAGE À ANTTI LINDQVIST
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Edward Andersonin romaanista
Yhdysvalloissa käynnistyi toisen maailmansodan aikana suuntaus, jota alettiin kutsua film noiriksi. Nicholas Rayn He elävät öisin (1948) oli rikollisten rakastavaisten saaga, jossa synkän todellisuuden vastakuvaksi nousi rakkauden kosminen hellyys.

Yrittäkäämme asettaa He elävät öisin elokuvahistorialliseen perspektiiviin. Liittyykö se Hollywoodin sodanjälkeisiin realistisiin pyrintöihin? Housemanin mukaan Ray ”tiesi enemmän lamavuosista maan lounaisosissa kuin kukaan toinen”:

"Noihin aikoihin ei ollut tapana – eteenkään pienen budjetin elokuvassa – matkustaa etsimään maantieteellisesti autenttisia kuvauspaikkoja. He elävät öisin kuvattiin suurimmaksi osaksi studiossa tai sen lähettyvillä. Tunnelman luomisesta vastasi lavastaja, kuvaaja ja ennen kaikkea ohjaaja. Ja tässä Nickin henkilökohtaiset kokemukset kovista ajoista lounaisosissa yhtyneenä hänen korkeasti kehittyneeseen visuaalisen tajuunsa auttoivat häntä uudestiluomaan hyvin rajallisin resurssein elokuvan edellyttämän raihnaisten pikkukaupunkien, hylättyjen maatilojen ja kurjien hökkelien ja turistileirien maailman emotionaalisen todellisuuden. Sama tunteen autenttisuus vallitsi myös ääninauhaa, jonka Nick kokosi rakastavalla huolella kuvausten aikana ja niiden jälkeen. Nämä äänet koin evokatiivisina ja liikuttavina kuullessani ne uudestaan 30 vuoden jälkeen – amerikkalaisen elämän luonteenomaiset, arkipäiväiset, persoonalliset ja mekaaniset äänet, yhdistettyinä musiikkiin, joka muodostaa elokuvan elimellisen osan. Osa siitä oli autenttista materiaalia radioista ja levyautomaateista – aikakauden pop-säveliä sekoitettuina Nickin ystävän Woody Guthrien lauluihin, jotka Nick oli valinnut ja jotka Leigh Harline orkestroi jatkuviksi teemoiksi: 'I Know Where I’m Goin’', 'Goin’ Down The Road Feelin’ Bad' ja 'Ain’t Gonna Be Treated This Way'." (John Houseman: Front and Center, 1979).

He elävät öisin voidaan nähdä yhtenä niistä yhteiskunnallisesti suuntautuneista projekteista, jotka toteutuivat RKO:ssa Dore Scharyn lyhyen studiopäällikkyyden aikana (vrt. Edward Dmytrykin Oikeutettu kosto, 1947; Joseph Loseyn esikoispitkä Vihreätukkainen poika, 1948). Samalla He elävät öisin on kuitenkin sisäänpäinkääntynyt teos, erityisen kaukana ns. puolidokumentaarisen suuntauksen ulkokohtaisesta reportaasityylistä (esim. Jules Dassinin New Yorkissa kuvattu Alaston kaupunki, 1948) ja ongelmaelokuvien iskevässä retoriikasta (Kazanin Saarroksissa, 1947; Rayn oma Tuomion tie, 1949).

Kontrastisen low key -kuvauksen hahmottama varjojen ympäröimä painajaismaailma yhdistää He elävät öisin film noiriin, jonka juuret ovat 20-luvun saksalaisessa ekspressionismissa, 30-luvun amerikkalaisessa gangsterielokuvassa ja ranskalaisessa vastineessa (Julien Duvivierin ja Marcel Carnén Jean Gabin -elokuvat), kovaksikeitetyissä romaaniperinteessä suodattuneena toisen maailmansodan tuntojen läpi. Klaustrofobisessa alamaailmassaan He elävät öisin liittyy film noirin huipentumiin John Houstonin Maltan haukasta (1941) Dassinin Suurkaupungin lakiin (1950), mutta sen juuret eivät ole eksistentialismissa vaan romantiikassa. Sen päähenkilöt ”ovat yhtä vähän kotonaan film noir -ympäristössään kuin me katsojat” (Robert Phillip Kolker, Sight and Sound Autumn 1974). Jacques Doniol-Valcroze vertasi heitä Cahiers du Cinéman arvostelunsa otsikossa Bernardin de Saint-Pierren 1700-luvun romaanin Paul ja Virginie luonnonlapsiin, minkä Godard allekirjoitti.

Clyde Barrow ja Bonnie Parker ryöstelivät 30-luvun talouslaman ja eroosion köyhdyttämässä keskilännessä pankkeja ja tulivat melkein kansallissankareiksi aikana, jolloin köyhtyneet viljelijät menettivät maansa ja mantunsa pankeille. Heidän legendastaan on ammentanut sarja ohjaajiensa hienoimpiin kuuluvia elokuvia takaa-ajetuista lainsuojattomista rakastavaisista – Rayn teoksen lisäksi mm. Langin Karkuri (1937), Joseph. H. Lewisin Rikosten pyörteissä (1949), Arthur Pennin Bonnie ja Clyde (1967) sekä epäsuorasti Terrence Malickin Julma maa (1973). Mutta yhteiskunnan vainoaman pariskunnan teema on laajempi ja universaalinen ja on tuottanut koko joukon klassisten ohjaajien teoksia: sellaisia kuin Viktor Sjöströmin Vuori-Ejvind ja hänen vaimonsa (1917), F.W. Murnaun Tabu (1931, käsikirjoitus Robert Flaherty), Kenji Mizoguchin Ristiinnaulitut rakastavaiset (1954), Mark Donskoin Kalliilla hinnalla (1957) – ja myöhemmin Abraham Polonskyn Tapan sinut, Willie Boy (1969) ja Michelangelo Antonionin Zabriskie Point (1979). Samasta Tristanin ja Isolden aiheistosta on ilman takaa-ajoa kyse surrealistien rakastamissa Luis Buñuelin Kulta-ajassa (1934) ja Henry Hathawayn Ikuisessa liekissä (Peter Ibbetson, 1935), joka vie ajatuksen kuolemaa voimakkaammasta rakkaudesta ääripisteeseensä. Samaa hullun rakkauden ehdottomuutta on laajimmin Frank Borzagen tuotannossa (esim. Seitsemännessä taivaassa, 1927). He elävät öisin liittyy näin elokuvahistorian kauneimpiin perinteisiin.

He elävät öisin on transsendentaalisen romanttinen elokuva, jonka kohteena on sisäinen, näkymätön maailma. Saamme etuoikeutetun näkökulman lapsuuden riitteihin, salaiseen valtakuntaan, joka on niin hauras, ettei sitä voi koskea, niin särkyvä kuin joulukuusen pallot todellisuuden paineessa. Bowie ja Keechie leikkivät kotia oikeassa maailmassa niin kuin Jean-Pierre Melvillen ja Jean Cocteaun Hirveät lapset (1949) tai René Clémentin sotalapset Kielletyissä leikeissä (1951). Heidän kellonsakin käy eri aikaa kuin yhteiskunnan. Kuitenkin tuo samainen varastettu kello paljastaa heidät. Kapitalismi ympäröi heidän yksityisimpiä fantasioitaan.

Elokuvaa ei vesitä se, että he elättelevät porvarillisia unelmia, päinvastoin, tämä antaa sille entistä katkeramman sävyn: mikä on yhteiskunta, joka kieltää omat lapsensa, oman itsensä? Bowien ja Keechien yössä yhdistyvät rakkaus ja kuolema. ”Rakkaus yötä kohtaan on feminiininen symboli yön tarkoittaessa äidin turvaa, alkusylin kaipausta” (Francois Truchaud, Nicolas Ray). Ray on Truffaut’n määritelmän mukaan laskevan auringon runoilija, mutta Buñuelin Nazarinin pappi sanoo: ”Yössä on eilisen surua ja huomisen toivoa”. Rayn parhaille ja omimmille teoksille on yleensä ominaista tuntu yön ja aamun taitteesta, jossa kuolema ja syntyminen kohtaavat. He elävät öisin, tasapainoisen puhtaasti sommiteltu elokuva, saa voimansa naiiviudestaan ja arvokkuudestaan.

– Markku Varjola (1976, 1986)