Rakkauden ihme (1948)

L'amore/Den stora kärleken
Ohjaaja: 
Roberto Rossellini
Henkilöt: 
Anna Magnani, Federico Fellini
Maa: 
Italia
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
78 min
Teemat: 
ANNA MAGNANI
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Jean Cocteaun näytelmästä ja Federico Fellinin tarinasta
Heti alkutekstien jälkeen Rossellini ilmaisee yhteisen nimittäjän kaksiosaiselle episodielokuvalleen: ”Tämä elokuva on kunnianosoitus Anna Magnanin taiteelle”. Elokuva alkaa lähikuvalla Magnanista (jota Italiassa hellästi kutsuttiin ”La Nannaksi”), joka katsoo itseään peilistä (Ihmisen ääni) ja päättyy kuvaan, jossa hän antaa rintaa vastasyntyneelle lapselleen (Ihme).

Eräässä mielessä koko tämä elokuva on suoraa jatkoa tai laajennusta sille teoksen Rooma avoin kaupunki muistettavalle lähikuvalle, jossa itkevä Pina vähän ennen kuolemaansa kertoo sulhaselleen luottamuksestaan tulevaisuuteen. Magnani on ensimmäinen siinä ällistyttävässä ketjussa kyynelehtivien naisten muotokuvia, joista kasvaa vertauskuvallinen avain koko Rossellinin tuotantoon. Ingrid Bergmanissa ja Giovanna Rallissa ruumiillistuvat ne elokuvat, joissa he esiintyvät. On toki muitakin ohjaajia, jotka poikkeuksellisessa määrin samastuvat näyttelijättäriinsä, mutta harvoja kuten Rossellini, joka uhraa yhtä paljon kärsivällisyyttä ja rakkautta saadakseen parhaan irti.

Cocteaun yksinäytöksiseen pohjaava Ihmisen ääni on yhdessä huoneessa ja enimmäkseen lähikuvana toteutettu muotokuva naisesta, joka käy pitkän puhelinkeskustelun entisen rakastajansa kanssa. Tämä on jättänyt hänet mennäkseen naimisiin nuoren perhetytön kanssa, ja näistä jäähyväisistä kasvaa pitkä ja järkyttävä monologi suuresta ja julmasta erosta, todellisuuden muuttumisesta nostalgiaksi ja ikävän tunteeksi.

Ihme puolestaan on Rossellinin vision runollisimpia, legendanomaisimpia toteutuksia. Legenda alkaa vuorenrinteeltä, jossa yksinkertainen talonpoikaisnainen paimentaa lampaitaan. Aurinko ja viini saavat hänet pitämään satunnaista kulkuria pyhimyksenä ja antaa vietellä itsensä. Kylällä hän joutuu naurun kohteeksi kertoessaan kohtauksestaan pyhimyksen kanssa; nauru muuttuu ivaksi ja pilkaksi, kun hänen raskautensa havaitaan. Mielisairaana hän pakenee kylästä ja synnyttää lapsensa autiossa turvapaikassa ollen yhä varma uskossaan.

Tässä naisen kärsimystarinassa järkyttää se, että se on niin totaalinen. Hänen kärsimyksensä menee niin kauas inhimillisen sietokyvyn tuolle puolen, että hän tietämättään heijastaa koko ihmiskunnan kärsimystä ja hänestä tulee jossain määrin kaiken maallisen murheen arkityyppi. Idea on tietysti ensi sijassa kristillinen eikä ole mikään sattuma, että tietyt kuvat ja eleet hänen taipaleellaan tuovat tietoisella tai tiedottomalla tasolla mieleen Kristuksen kärsimyshistorian. Kyläläiset loukkaavat häntä, hänet kruunataan pesuvadilla ja hänelle annetaan pilkaten kukka. Kiipeäminen vuorille on hänen tuskallinen Golgatansa.

Uskonnon ja seksualiteetin yhteyksien havainnointi on tuttu asia Flaubertin teksteistä tai Buñuelin elokuvista: Rossellinin erittely on hellä, vähimmälle jääneitä kunnioittava, ihmisen luonnollista sensuaalisuutta intohimoisesti puolustava. Englantilainen kriitikko C.A. Lejeune on todennut lyhyesti olennaisen Ihmeestä: ”Se on Rossellinin töistä kaunein, loisteliaan koruton ja suunnattoman koskettava. Siitä välittyy paremmin kuin melkein mitään muistamastani elokuvasta hengen ja ruumiin rinnakkaisuus, maan, meren ja ilman harmonia.”

– Jose Luis Guarnierin (Roberto Rossellini, 1970) ja Peter von Baghin (Elokuvan historia) mukaan