Dancer in the Dark (2000)

Ohjaaja: 
Lars von Trier
Henkilöt: 
Björk, Catherine Deneuve, David Morse
Lisähenkilöt: 
musiikki Mark Bell, Björk ja Rodgers & Hammerstein
Maa: 
Tanska/Saksa/Ranska/Ruotsi/Suomi/Alankomaat/USA/GB/Norja/Islanti
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
140 min
Teemat: 
CATHERINE DENEUVE
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lars von Trierin melodraama Dancer in the Dark (2000) muistetaan erityisesti elokuvaan musiikit tehneen laulaja-lauluntekijä Björkin roolisuorituksesta sokeutuvana Selmana. Elokuva käsittelee vetoavasti yksilötason äidinrakkautta ja uhrautumista, mutta myös laajempia teemoja kuten yleistä näköalattomuutta ja ahdistavaa "paikallispatriotismia".

Cannesissa Kultaisella Palmulla palkittu Dancer in the Dark kertoo Selmasta, joka muuttaa 1960-luvulla Tsekkoslovakiasta amerikkalaiseen teollisuuskaupunkiin. Selma kärsii perinnöllisestä täysin sokeuttavasta sairaudesta. Selma on itse lähes sokea ja sairaus uhkaa hänen kouluikäistä poikaansa Genea (Joel Grey). Koska Selma tarvitsee rahaa poikansa silmäleikkaukseen, hän työskentelee lähes kellon ympäri metallialan tehtaassa. He elävät mitättömässä asuntovaunussa vuokraisäntänään ilkeä, itseään vihaava paikallinen poliisi. Selman lohtuna ovat hänen ystävänsä Kathyn kanssa vietetyt elokuvaillat. Erityisesti hän rakastaa musikaaleja ja niiden värikylläisyyttä.

Dancer in the Dark käsittelee tunteisiin vetoavalla tavalla yksilötason äidinrakkautta ja uhrautumista, mutta myös sitä laajempia teemoja kuten yleistä näköalattomuutta ja ahdistavaa "paikallispatriotismia". Laajimmillaan elokuvasta voidaan nähdä täysin universaaleja, kollektiiviseen viittaavia ja vetoavia teemoja kuten kapitalismi ja rasismi. Nämä yhdessä muodostavat ongelmien vyyhdin, jotka determinoivat elokuvan henkilöiden toiminnan ja elämän. Kyse ei ole enää arkipäivän etiikasta tai moraalisäännöksistä, vaan varsin yksinkertaisista mutta lujista sidoksista, joilla maailma murentaa ihmisen tahdon – ihmiset eivät lopulta tee historiaansa, vaikka he sitä muodollisesti tekevätkin. Ylihistorialliset tekijät jyräävät yksilön yli.

Lars von Thierin Dancer in the Dark ei ole puhdas dogma-elokuva. Dogma-julistuksessahan (1995) määriteltiin, ettei elokuvissa käytetä lisävaloa, kohtaukset kuvataan käsikirjoituksen määrittelemässä järjestyksessä ja kameraa käytetään käsivaralta. Jopa musiikin pitäisi tallentua kuvauksen yhteydessä. Dancer in the Darkin musikaalikohtauksista ei kuitenkaan olisi voinut selvitä ilman jälkikäteisten äänistudiotöiden apua. Sen sijaan kuvauksessa dogman periaatteista on osin pidetty kiinni: Dancer in the Dark on kuvattu käsivaralta ja kuva sen mukaisesti heiluvaa ja dokumentoivaa ja näyttelemisessä on aika ajoin improvisaation maku.

Alun perin islantilaisen rocktähden Björkin piti vastata musiikista, mutta hänestä tulikin elokuvan päähenkilö. Intensiivisesti hauras Björk yltää sanoinkuvaamattoman mieliinpainuviin hetkiin, eikä tehtävä ollut helppo: hän on itse haastatteluissa kertonut roolinsa ja identiteettinsä välisestä ristiriidasta, joka melkein pilasi hänen uransa laulajana. Elokuvan huippuhetkiä Björkin loisteliaan, Cannesissa parhaan naisnäyttelijän tittelillä palkitun näyttelemisen ja upean äänen lisäksi ovat sen tanssikohtaukset, joista vastasi Vincent Paterson.

– Jari Sedergren 20.9.2003