Pelon maantiede (1999)

Rädslans geografi
Ohjaaja: 
Auli Mantila
Henkilöt: 
Tanjalotta Räikkä, Leea Klemola, Kari Sorvali
Maa: 
Suomi
Ikäraja: 
S
Kesto: 
95 min
Teemat: 
AMNESTY: JOKU RAJA! 10 VUOTTA
Lisätieto: 
Anja Kaurasen (Anja Snellmanin) romaanista
Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan taisteleva Amnestyn Joku raja! -kampanja täyttää 10 vuotta. Sen kunniaksi esitämme käsikirjoitus-Jussilla palkitun Auli Mantilan elokuvan Pelon maantiede (1999). Anja Kaurasen romaaniin perustuvassa, yhä ajankohtaisessa elokuvassa oikeushammaslääkäri Oili Lyyra kohtaa naisjoukon, joka on saanut tarpeekseen ahdistelusta ja väkivallasta.

Auli Mantilan toinen pitkä teatterielokuva Pelon maantiede perustuu Anja Kaurasen (nyk. Snellmanin) vuonna 1995 julkaistuun romaaniin. Kirja nähtiin osana kansainvälistä kiinnostusta aggressiiviseen naiskuvaan: Helsingin sanomien kritiikissä sitä kutsuttiin ”pamflettiromaaniksi” ja verrattiin muun muassa neljä vuotta aikaisemmin ensi-iltansa saaneeseen elokuvaan Thelma & Louise.

Mantila kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen itse. ”Elokuva on dialogia minun ja Kaurasen välillä. Hän aloitti lauseen, minä jatkan sitä. Se on meistä kummastakin kiinnostavampaa kuin elokuvan suora visualisointi”, ohjaaja on todennut. Vaati usean käsikirjoitusversion ennen kuin kirjasta syntyi elokuva. Kaurasen tarinasta karsiutui muun muassa päähenkilön lapsuuden kokemukset. Päähenkilö myös jakautui kahdeksi: oikeushammaslääkäri Oili Lyyraksi (Tanjalotta Räikkä) sekä tämän siskoksi Laura Lyyraksi (Anna-Elina Lyytikäinen). Oili edustaa yhteiskuntaan sopeutunutta, kaikin puolin esimerkillistä naista ja Laura tuon saman yhteiskunnan päähänpotkimaa ja siihen kyllästynyttä naista. Heidän elämänsä eivät ehkä kuitenkaan ole niin kaukana toisistaan. Jännitteinen sisaruussuhde on tuttu Mantilan esikoiselokuvasta Neitoperho (1997). Mantilan mukaan se on draamallisesti hyvä elementti: suhteen voi katkaista, mutta koska sisar ei koskaan lakkaa olemasta sisar, suhde on emotionaalisesti ja käytännön tasolla sitova.

Elokuva onnistuu erinomaisesti filmatisoimaan teoriaa ja päähenkilönsä sisäistä maailmaa lomittavan kirjallisen teoksen. ”Pelon maantieteen pohjalla on runsaasti naistutkimuksen teoriaa ja analyysejä reviireistä ja niiden loukkauksista. Kaikkea sitä, mitä älykkäät ja koulutetut naiset generoivat omaksi turvakseen. Sitäkin enemmän se on ryhmämuotokuva naisista elämänsä ja tunteittensa eri vaiheissa. Yhdessä he muodostavat aikuisen naisen elämänkaaren”, Helena Ylänen kirjoitti arviossaan (HS 21.1.2000).

Ylänen arvosti myös elokuvallisuutta: ”Pelon maantiede on moderni jännäri, sirpaleinen ja silti helposti seurattava. Mantila tekee yhdessä kuvaaja Heikki Färmin ja leikkaaja Kimmo Taavilan kanssa energistä elokuvaa. Heidän työssään on niin paljon eloa, kirkkautta ja läsnäoloa, että se syö pois aiheen pohtivuuden ja vihassa kieriskelyn. He rakastavat valoja ja värejä, liikettä ja ihmiskasvoja, eikä sellaisesta synny kunnon paatosta. Niinpä toiminta, eteenpäinmeno ja eläminen voittavat, ja Pelon maantiede on lopultakin aika peloton elokuva. Hyvä niin. Elokuva on nautittavaa katsottavaa ja hyvät naisnäyttelijät pääsevät loistamaan.”

Mantilan tiivistystä elokuvan teemasta on lainattu useaan otteeseen: ”Kenestäkään ei tässä maailmassa ole pakko pitää, mutta toisen ihmisen kunnioittaminen on välttämätöntä. Elokuvani kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun kunnioitusta ei ole.” Elokuvan feminismi ei ole naisia ihannoivaa tai säälivää, eikä elokuvan naisjoukko ole tarkoitettu samaistuttavaksi. Elokuva ei tarjoa valmiita moraalisia vastauksia naisten toimintaan, eikä vaadi olemaan heidän puolellaan. ”Elokuva on ennemminkin olosuhde, jossa voidaan kuvailla asioiden tilaa niin, että siitä voidaan vetää johtopäätöksiä, toimia ikään kuin alleviivauskynänä, kiinnittää huomiota tiettyihin asioihin”, Mantila tiivistää.

– Eri lähteiden (mm. Filmihullu 2/2000) mukaan Marjo Pipinen 22.2.2014