Year of the Horse (1997)

Ohjaaja: 
Jim Jarmusch
Henkilöt: 
Neil Young, Frank Sampedro, Billy Talbot
Maa: 
USA
Ikäraja: 
S
Kesto: 
106 min
Teemat: 
JIM JARMUSCH
Lisätieto: 
dokumenttielokuva Neil Youngin ja Crazy Horsen kiertueesta
Neil Young loi musiikin Dead Maniin, ja Jim Jarmusch ohjasi dokumentin Year of the Horse (1997) Neil Youngin ja Crazy Horsen kiertueesta. Musiikki on pääosassa, mutta mukana on haastatteluja ja arkistomateriaalia 1970- ja 1980-luvuilta.

Neil Young on pysytellyt yhdysvaltalaisen rockin eturintamassa neljällä vuosikymmenellä [kirjoitettu 1998] valttinaan luotettavuuden ja hillittömyyden ainutlaatuinen yhdistelmä. Hänen ylitunteellisten balladiensa ystävät säikähtävät poikkeuksetta hänen julmaa sähköistä rockiaan, kun taas niiden kantayleisö valittaa usein hänen akustisesta puolestaan. Nekin, jotka ovat varautuneet kaikkeen, joutuvat ajoittain kokemaan shokin. Hänen oma ex-levy-yhtiönsäkin nosti häntä vastaan syytteen hänen äänittäessään levyjä, jotka eivät vastanneet kenenkään käsitystä Youngista.

Jos Youngin uralla on jokin jatkuvuutta ilmentävä lanka, se on Crazy Horse, yhtye, jonka kanssa hän on puuskittain työskennellyt 1960-luvulta alkaen. Crazy Horse -levyt, monet niistä live-tallenteita, ovat myös olleet ne, joilla Young on vahvimmin vaikuttanut nuorempiin muusikoihin. Crazy Horsen tapa suodattaa Youngin melodisia lauluja raa'an, päällekäyvän melun kautta johtaa suoraan sellaisiin esiintyjiin kuin Sonic Youth ja Pearl Jam (viimeksimainittu on ollut kumppanina Mirror Ball -albumilla). Crazy Horse on lähes ainutlaatuinen esimerkki siitä, että on mahdollista työskennellä rockin piirissä keski-ikäiseksi pysytellen valppaana, monimielisenä ja aggressiivisena ja säilyttää rustoinen arvokkuus. Älykkyyden ja iskuvalmiuden yhdistelmä tekee heistä rockin Norman Mailerin, jossa pellemäisyyttä on vain häivähdyksen verran.

Year of the Horse on Youngin omaa tuotantoa (elokuvavalenimellään Bernard Shakey), mutta se ei ole lainkaan elokuva Neil Youngista, joka esittäytyy "Crazy Horse -yhtyeen kitaristina". Se on kuvaus yhtyeestä, jossa nokkamies-laulaja on ensi sijassa esiintyjä ja ryhmän jäsen eikä niinkään tähti ja lauluntekijä. Elokuva ei tarjoa juuri mitään tietoa Youngista henkilönä; hän on vain yksi kiertueen kavereista, ja eniten intiimin muotokuvan aineistoa tarjoaa backstage-tuokio vuodelta 1986, jossa Young polttaa päreensä basisti Billy Talbotin kanssa. Ei Young eikä kukaan yhtyeen jäsenistä – tuppisuisia, olutta juovia kundeja, joista kutakin voisi pätevästi näytellä Harvey Keitel – tarjoa mitään mielenkiintoista oivallusta heidän työhönsä. Tarjolla on vain tavanomaisia fraaseja "voimasta", "tunteesta", jne. Bändi toimii selvästikin niin hyvin siksi, että se on soittanut yhdessä niin kauan, että se on saavuttanut eräänlaisen telepatian ja ehkä myös siksi, että se toimii edelleen kuin baariyhtye. Kolme kitaristia sulloutuu yhteen lavan eteen aivan kuin bändi toimisi edelleen jossakin oluenhajuisessa takahuoneessa.

On paikallaan, että näin konstailematon yhtye saa elokuvansa ohjaajaksi sardonisen Jim Jarmuschin. Tosin kitaristi Frank Sampedro piikittelee tätä säälimättömästi epiteeteillä kuten "hip trendy New York kind of artsy fartsy film producer... sorry, director". Youngin tavoin Jarmusch valitsee linjakseen itsetehostuksen välttämisen. Hän on on kunnioittava mutta ei yli-ihaileva haastattelija; vältymme Scorsesen kaltaiselta kiusalliselta fan-höpinältä (The Last Waltz, 1978). Jarmusch saa kiertuedokumentin potentiaalisesti puurtavasta lähtökohdasta piristäviä tuloksia ja hiukan formaalista loistoakin sekoittamalla mukaan höysteitään. Haastatteluihin ja konserttitaltiointeihin tarttuu juuri sen verran ylimääräistä roinaa, että lopputulos muistuttaa leikekirjaa. Mukana on karkeaa animaatiota, pakollisia impressionistisia tieotoksia ja lakonisia irtiottoja kuten se, jossa bändi sytyttaa kukkaruukun tuleen glasgowilaisessa hotellihuoneessa vuonna 1976.

Arkistokuvat ovat tiettyyn rajaan asti kiinnostavia, mutta niiden tehtävä on lähinnä antaa hengitystilaa live-taltioinneille, jotka ovat loistavia. Ne on kuvattu lähinnä suoraan ja koruttomasti vailla tavanomaista kameranheiluttelua ja kummallisia kuvakulmia. Yleisvaikutelmana on joukko työtätekeviä kundeja, jotka paneutuvat vaativaan ja jännittävään hommaansa ajatuksen kanssa. Lähinnä super-8-filmiin turvautuen Jarmusch leikkaa väliin Hi8-videota ja 16 mm:n filmiä. Visuaalisten rakeiden sekoitus korostaa soundin omia väkeviä tekstuureja. Jakso, jossa pehmeä, ilmava "Like A Hurricane" -tulkinta vuodelta 1976 leikataan bändin raa'an piittaamattomaan revittelyyn samasta kappaleesta tänään, on upea. Youngin vakituisen äänimestarin Tim Mulliganin miksaamat live-jaksot ovat mannaa faneille. Tulos on kiistatta paras Neil Young -elokuva tähän mennessä, mutta koska aiemmat tekeleet, kuten vuoden 1982 älytön Human Highway, ovat olleet Bernard Shakeyn itse tökerösti ohjaamia, Jarmuschilla ei oikeastaan ole kilpailijaa.

- Jonathan Romneyn mukaan (Sight and Sound, December 1998) AA 2.7.2006

Romneyn arviot Youngista ovat 10 vuotta myöhemmin, Youngin jatkaessa rockin eturintamassa viidennellä vuosikymmenellä, kohdallaan, mutta Jarmusch on saanut kilpailijan Jonathan Demmen ohjattua elokuvan Neil Young: Heart of Gold (2006).

Neil Youngin omat ohjaustyöt: Journey Through the Past (1974), Rust Never Sleeps (1979), Neil Young: Human Highway (1982), Greendale (2003).