Mutta rakkauteni ei kuole koskaan (1913)

Ma l'amor mio non muore
Ohjaaja: 
Mario Caserini
Henkilöt: 
Lyda Borelli, Mario Bonnard, Gian Paolo Rosmino
Maa: 
Italia
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
K7
Kesto: 
80 min
Teemat: 
IL CINEMA RITROVATO
1910-luvulla maailman suurimpiin tähtiin kuuluivat italialaiset diivat. Legendaarisen Lyda Borellin ikimuistoisiin elokuviin kuului Mutta rakkauteni ei kuole koskaan (Mario Caserini, 1913). Aiheena on rakkauden ja tähtiuran ristiriita, ja tragediennen unohtumaton tulkinta rikkoo sovinnaisia odotuksia.

1913 Lyda Borelli oli teatterinäyttelijäuransa huipulla. Hän näytteli Italian kuuluisimmissa teattereissa Victorien Sardoun, Henry Bataillen ja Georges Ohnetin näytelmissä jotka sittemmin muodostivat myös 1910-luvun italialaisen diiva-elokuvagenren selkärangan. Borellin (1884-1956) ylistetyin teatterirooli oli Oscar Wilden Salome, jonka Italian ensi-ilta oli 10.3.1909.Teatro Vallessa Roomassa. Taidemaalari Cesare Tallone ikuisti Borellin Salomen puvussaan ja Emilio Sommarivan valokuvat levisivät postikortteina ympäri Italiaa. Nämä Borellin teatteriuran kuvastot ruokkivat julkista mielenkiintoa ja muodostuivat keskeiseksi osaksi hänen ensimmäistä valkokangasesiintymistään Ma l’amor mio non muore!

Ma l’amor mio non muore! -elokuvan tuotti torinolainen tuotantoyhtiö Gloria Film. Elokuvan käsikirjoitus tehtiin nimenomaan Borellia silmälläpitäen. Ohjaajana toimi Marion Caserini. Vaikka tarina käsittelee vakoilua ja rakkautta elokuvan toinen osa sijoittuu Borellin hyvin tuntemalle alueelle, teatteriin. Elokuvassa Borelli uusii kaksi teatterilavojen menestysrooliaan, Bertonin Zazàn ja Oscar Wilden Salomen.

Elokuvassa Borellin ylhäinen rakastaja, prinssi, on myös hänen poliittinen kilpakumppaninsa, joten hän ei voi elää hänen kanssaan julkisesti.

Ma l’amor mio non muoresta tuli kansainvälinen menestys ja se teki Borellista elokuvatähden. Se aloitti myös uuden ilmiön, italialaisen diiva-elokuvan. Tämä ei kuitenkaan syntynyt tyhjästä vaan siihen sisältyy koko 1900-luvun alun Italian visuaalisen, valokuvauksellisen ja teatteritaiteellisen kulttuurin perintö.

Loistokkailla lavasteillaan, elegantilla, korkealuokkaisella puvustuksella, varmakätisellä kuvauksella ja häpeilemättömän melodramaattisella tarinallaan elokuvasta tuli menestystarina Italian elokuvateattereissa 1913. Se aloitti Lydia Borellin lyhyen, mutta loistavan uran valkokankaalla. Hänen raskaasti tyylitellyt eleensä ja esirafaeliittiset poseerauksnsa tulivat esikuvaksi, jota koko seuraava näyttelijätärsukupolvi jäljitteli. Elokuvan huikea suosio ja tosirakkauden puolesta kuolemisen teema aloitti dekadenttien sentimentaalisten melodraamojen virran (D'Annunzio ja hänen seuraajansa), joka kesti aina 1920-luvulle saakka.

Pasi Nyyssönen 9.10.2014. Lähteenä Il Cinema Ritrovato 2013