Matteuksen evankeliumi (1964)

Il vangelo secondo Matteo/Matteusevangeliet
Ohjaaja: 
Pier Paolo Pasolini
Henkilöt: 
Enrique Irazoqui, Margherita Caruso, Susanna Pasolini
Lisähenkilöt: 
kuvaus Tonino Delli Colli
Maa: 
Italia/Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
142 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Matteuksen evankeliumi on monille vaikea elokuva, osaksi siksi, että se näyttää täysin suoralta ja avoimelta. Jotkut kriitikot ovat yrittäneet pusertaa siitä esiin marxilaisen julistuksen, mutta Pasolini ei ole vain vaimentanut elokuvan marxilaisia aineksia, vaan tehnyt siitä ennen muuta anti-ideologisen elokuvan.

”Elokuvani on reaktio marxilaisuuden konformismia vastaan. Elämän ja kuoleman ja kärsimyksen ja ennen kaikkea uskonnon mysteeri on jotakin sellaista mihin marxilaiset eivät halua tarttua.” Pasolinin tähtäimessä ei ole niinkään Kristuksen tarinan muuntaminen poliittiseksi allegoriaksi kuin sen “uudelleen pyhitys”. Niinpä visuaalinen yhteys maailmaan on elokuvan ydintä: “Sisäisesti mikään ei ole sopinut minulle paremmin kuin Matteuksen evankeliumi… minulla on taipumus nähdä kaikessa jotakin pyhää ja myyttistä, jopa kaikkein yksitoikkoisimmissa, yksinkertaisimmissa ja arkisimmissa esineissä ja tapahtumissa.”

Eräässä haastattelussa Pasolini muotoili kiinnostustaan uskonnolliseen tietoisuuteen ja näki sen tuolloin paljolti kahden havainnon muodon, rationaalisen ja kuvitteellisen ristiriidassa. Näistä jälkimmäiseen kuuluu alttius elämän irrationaalisia ja mystisiä ulottuvuuksia kohtaan, mistä on tuloksena maailman kokeminen kokonaisena, hengen ja lihan ykseys. Rationaalisen mallin hän näki hyödyllisenä, mutta rajoittuneena: se ei voi kohdata elämää mysteerinä. Typistämällä kokemuksen tiedon mitattaviin muotoihin se ei voi käsittää dynaamisen hengen läsnäoloa luovana ylijärjellisenä voimana maailmassa. Matteuksen evankeliumin erikoislaatuinen dynamiikka syntyy juuri näiden kahden mallin vuorovaikutuksesta: edellinen ruumiillistuu Kristuksesta ja jälkimmäistä edustaa se rajoittunut maailma, jonne hän astuu.

Elokuvan uskollisuus alkuteokselle on tässä yhteydessä väistämätön kysymys. Pasolini seuraa tosiaan tarkkaan Matteuksen evankeliumin peruslinjaa ja ajatusta, mutta virhe olisi nähdä elokuva pelkkänä alkutekstin kuvituksena tai eräänlaisena visuaalisena sivustatukena. Ensinnäkin paljon on karsittu ja muutamia kohtauksia keksitty lisää, toisin sanoen evankeliumia on muovattu juuri sen verran, että se saa uudenlaisen kerronnallisen painotuksen. Pasolinin kerronta keskittyy enemmän Kristuksen kasvuun kuin hänen saarnoihinsa, kuten Matteuksella tapahtuu. Pasolinin versiossa näemme liikkeen Jeesus-lapsesta siihen, miten hän herää tietoisuuteen minuudestaan, tehtävästään, miten häntä koetellaan ja miten hän toteuttaa kohtalonsa. Kyseessä on yksilön tulo tietoiseksi itsestään ja yksilöllisyytensä toteuttamisesta, mutta tämä aihe on eräänlaisena meta-teemana läsnä itse elokuvan tyylillisessä luonteessa. Tarinan suunta on kuitenkin enemmän sisältä ulospäin kuin päinvastoin: tyylin on toimittava suhteessa päähenkilöön. Hänen on määrä “lunastaa” elokuva pikemminkin kuin jättäytyä sen lunastettavaksi.

– Stephen Snyder (teoksesta Pier Paolo Pasolini, 1980) ST