Lääninherra Sansho (1954)

Sansho dayu/Fogden Sansho/Sansho the Bailiff/L' Intendant Sansho
Ohjaaja: 
Kenji Mizoguchi
Henkilöt: 
Kinuyo Tanaka, Yoshiaki Hanayagi, Kyoko Kagawa, Eitaro Shindo
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Yoshikata Yoda
Maa: 
Japani
Tekstitykset: 
svenska texter/suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
122 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA K2014
Japani, yksi elokuvataiteen kolmesta suurimmasta maasta, tuli laajaan kansainväliseen tietoisuuteen toisen maailmansodan jälkeen. Kenji Mizoguchilla oli ainutlaatuinen kyky herättää historia eloon, kuten 1000-luvulle sijoittuva hehkuva klassikko Lääninherra Sansho (1954, pääosassa Kinuyo Tanaka) osoitti.

”900-luvun alussa alkoi näkyä ensi kertaa merkkejä erillisen sotilaallisen maaseutuomistajien luokan synnystä. Joillakin varakkaimmilla näistä ylimyksistä oli oma armeijansa, jota käytettiin osaksi puolustukseen, mutta myös usein ryöstöretkiin. Vähävaraisemmat joutuivat siten turvautumaan myös aseisiin tai voimakkaampien tukeen puolustaakseen henkeään ja omaisuuttaan.” (M. Kennedy)

Sansho dayun pohjana oleva kertomus on luultavimmin peräisin 1100-luvulta, joka oli Heian-kauden ja muinaisen valtakunnan huippuaikaa. Tarina tuli tunnetuksi katulaulajien levittämänä balladina, joka on pohja sekä Morin kertomukselle että Mizoguchin elokuvalle. Mizoguchin käsissä aiheesta on tullut ajattoman kauneuden ja humanismin kyllästämä visuaalinen runoelma. Niin suorana kerrontana kuin Sansho dayu eteneekin se tapaa katsojan koko ajan legendana, kontemplaationa, unena. Tämä sävy säilyy ensimmäisistä kuvista asti, kivilaatoista, joille aika ei merkitse mitään, perheestä vaeltamassa sadunomaisesti sädehtivän ja välkkyvän metsän halki. Kuten Ugetsussa on tässäkin taustalla kadotettu onni, perheyhteys, joka ei säily säälimättömissä ja epäinhimillisissä yhteiskunnallisissa oloissa. Kirouksen syynä ei nyt ole ahneus ja maallinen kulta niin kuin Ugetsussa, vaan Sansho dayun perheen tuhoaa heidän oikeudentuntonsa, myötätunto inhimillistä kärsimystä kohtaan, yksinäiseksi jäävä kapina, isän pojalleen välittämä vakaumus siitä, että ”ilman sääliä ihminen on pedon kaltainen. Ole kova itsellesi, jalomielinen muille. Ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi.” Nämä lauseet, jotka lapsuuden musiikki ratkaisevissa kohtauksissa herättää eloon, toistuvat ikään kuin kertosäkeenä halki elokuvan.

Zushion ja Anjun isä on menettänyt kuvernöörin paikkansa puolustaessaan talonpoikien oikeuksia. Pakomatkalla äiti ja lapset kavalletaan ja äiti myydään prostituoiduksi kaukaiselle saarelle, Zushio ja Anju orjiksi pelätylle ja armottomalle lääninherra Sansholle. Orjuudessa Anju on veljeään vahvempi ja pystyy esimerkillään, rakkautensa ja vakaumuksensa voimalla ohjaamaan Zushion pakoon ja isän viitoittamalle tielle. Jälleen kerran naisen uhrautuvaisuus pelastaa miehen Mizoguchin elokuvassa.

Kun Zushio on saanut arvonsa ja asemansa takaisin, hänet nimitetään kuvernööriksi samaan maakuntaan, jossa Sansho tyrannisoi orjiaan. Ensimmäisenä tekonaan Zushio lakkauttaa orjuuden ja jättää kohta eroanomuksensa traagisen tietoisena eleensä hyödyttömyydestä: hänellä ei ole oikeutta puuttua yksityisomaisuuteen, joka on ministeriön aluetta ja Sansho toimii mahtavan ministerin suojeluksessa. Zushio toistaa isänsä kokemuksen ja kohtalon: valistuneinkaan feodaalinen hallitsija ei voi järjestelmälle mitään, orjuus kuuluu siihen elimellisenä osana, ja se, joka nousee sitä vastaan, menettää vain asemansa ja joutuu sorrettujen joukkoon.

Mizoguchi oli sydämeltään vallankumouksellinen ja taisteli sitä näkemystä vastaan, että ihmisluonne olisi muuttumaton tai että yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet olisivat seurausta myötäsyntyisestä inhimillisestä ahneudesta, aggressiivisuudesta tai oman edun tavoittelusta. Hänen ihmisensä pystyvät niin hyvään kuin pahaankin sen mukaan millainen yhteiskunnallinen ympäristö on muovannut heidän halujaan ja toiveitaan. Juuri tämä piirre erottaa Mizoguchin jyrkästi feodaalisen ajan ja japanilaisen kokemusmaailman konservatiivisista kuvaajista ja tutkijoista. Yhteiskuntajärjestelmä ei Mizoguchille merkitse koskaan väistämätöntä ja ikuista olotilaa.

– Peter von Baghin (1966), Joan Mellenin (The Waves at Genji’s Door – Japan Through Its Cinema, 1976) ja muiden lähteiden mukaan