Dokumentin ytimessä 77: Daavid - tarinoita kunniasta ja häpeästä (1997)

David - Stories of Honour and Shame
Ohjaaja: 
Taru Mäkelä
Maa: 
Suomi
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
S
Kesto: 
94 min
Teemat: 
DOKUMENTIN YTIMESSÄ K2014
Lisätieto: 
dokumenttielokuva Suomen juutalaisista toisessa maailmansodassa • esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren
Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä (1999) oli Taru Mäkelän ”sotatrilogian” päätösosa. Aiheena oli juutalaisten tilanne toisen maailmansodan Suomessa: vaikka Suomi oli Saksan kanssasotija, Suomen juutalaisia ei vainottu, vaan he osallistuivat idän sotaretken taisteluihin. Teos on kansainvälisellekin yleisölle arvokas ja tarinaltaan lähes uskomaton.

Taru Mäkelän ohjaaman dokumenttielokuvan Daavid — tarinoita kunniasta ja häpeästä kohteena ovat juutalaisten kohtalo ja kohtelu Suomessa toisen maailmansodan alla ja aikana. Daavid on samalla kolmas ja viimeinen osa ohjaaja Taru Mäkelän lähihistoriaa kartoittavien dokumenttielokuvien sarjaa. "Sotatrilogian" kaksi muuta osaa ovat suomalaisen SS-miehen henkilökuva Viipurin poika (1993) ja Lotat (1995), kuvaus naisista sodassa.

Työsuunnitelmassaan Mäkelä korosti olevansa elokuvantekijä ja tarinankertoja, ei historioitsija tai sosiologi. Tämä tarkoitti elokuvalle tuolloin varsin tyypillistä subjektiivista näkökantaa, yksilön kokemuksen korostumista, mutta samalla kiintoisasti myös yleisempää johdatusta siihen, miten historia muuttuu. Elokuvan taustatyöt ovat perusteellisia, sillä yhtenäistä lähdekokonaisuutta ei ole saatavilla. Eri arkistoista on mukaan kelpuutettu valokuvia, dokumenttielokuvien katkelmia, virallisia asiakirjoja ja varsinaisena löytönä ääninauha Yleisradion asiantuntijaryhmän antisemitismiä uhkuvasta keskustelusta tammikuulta 1939.

Yksityisen ja yleisen yhteenkietominen oli ohjaajalle myös elokuvan tekemisen motiivi: ”Valitsemalla elokuvani kohteeksi pienen vähemmistön, pystyn ehkä kertomaan heidän kauttaan myös jotain oleellista enemmistöstä, suomalaisista. Se mikä on meille suomalaisille kiusallisinta, todistettu antisemitismi ja natsien liehakointi, on yhä tabu. Se halutaan selittää pois, mitätöidä, asiasta löytyy yllättävän yksisilmäisiä tutkimustuloksia."

Taru Mäkelä oli elokuvan parissa avantgardea teemansa esiintuomisessa, mutta historioitsijat olivat toki olleet asialla jo jonkin verran aikaisemmin, sillä Taimi Torvisen uraauurtava Kadimah - Suomen juutalaisten historia oli ilmestynyt jo 1989. Elina Suomisen (myös. Sana) Kuolemanlaiva s/s Hohenhörn oli avannut tietä luovutettujen kohtaloihin jo vuosikymmen aiemmin. Viime vuosina ilmestyneet tutkimukset julkisine keskusteluineen osoittavat, että problematiikka kiinnostaa yhä.

Mäkelän alkuperäinen suunnitelma kattoi kolme teemaa: sotilaat, siviilit ja pakolaiset. Valmiissa elokuvassa laajuutta on rajattu niin, että teemat limittyvät yhteen ja elokuvan kokonaisuutta jäsentävät alaotsikot kertovat valitun näkökulman: Antisemitismi, isänmaa, talvisota, jatkosota, saksalainen "aseveli", kenttäsynagoga, kansanmurha, juutalaispakolaisten kohtalo sekä kadonneet sukulaiset. Elokuvan 16 haastateltavaa kertovat omista näkökulmistaan, miten antisemitismi kosketti heitä.

1930-luvun lopun juutalaispakolaiset nousivat Suomessakin sekä humanistiseksi että poliittiseksi kysymykseksi. Saksan kanssa käyty jatkosota toi konkreettisesti esiin myös mahdollisuuden Suomen juutalaisten luovuttamisesta Saksaan, Himmlerin johtaman Gestapon toiveesta. Luovutetut olivat joko juutalaispakolaisia, joita oli lopulta kahdeksan, tai saksalaisille luovutettuja sotavankeja, juutalaisia ja muita, joiden satoihin yltyvä suuruusluokka on saatu selvitetyksi vasta viime vuosien tutkimuksissa. Uusimpien tietojen mukaan luovutetut pakolaiset, mukaan lukien lapset, ammuttiin yhtä lukuun ottamatta matkalla Auschwitziin jo Tallinnassa. Se, että karkotettuja oli vain osa huonosti kohdelluista pakolaisista, oli tulosta erityisesti sosialidemokraatti Sylvi-Kyllikki Kilven aktiivisesta vastarinnasta.

Elokuva korostaa kuinka ristiriitaisessa asemassa Suomen juutalaiset olivat Saksan rinnalla käydyssä jatkosodassa vuosina 1941–1944. Eurooppalaisittain tavallista oli, että assimiloituneet juutalaiset olivat omissa maissaan aktiivisia kansallisen maanpuolustuksen kannattajia – Suomessakaan militaarisuus ei ollut este, sillä monien sukutausta oli Venäjän armeijassa. Ennen sotia juutalaiset nuoret miehet olivat mukana suojeluskunnissa, asepalveluksessa ja talvisotaan he lähtivät muiden suomalaisnuorten tavoin.

Jatkosodassa tilanne oli saksalaisen antisemitismin vuoksi toinen. Juutalaiset pysyivät mukana armeijan riveissä vain yhdistelemällä rationaalista päättelyä ja Suomea kohtaan tunnettua solidaarisuutta. Saksalaisten voitto Euroopassa merkitsisi heidän tuhoaan, mutta venäläisten voitto aiheuttaisi Suomen tuhon. Saksaa taitavina he olivat usein tekemisissä saksalaisten kanssa. Saksan myöntämistä rautaristeistä Suomen juutalaiset kuitenkin kieltäytyivät kaikki. Perusteluksi sanottiin suoraan se, että he olivat juutalaisia. Tämä ei tietenkään saksalaisia miellyttänyt. Omassa globaalissa yhteisössään juutalaiset joutuvat selittelemään vielä nykyäänkin omaa sotimisratkaisuaan, sitä että he käytännössä taistelivat sotansa henkilökohtaisesti liitossa Saksan kanssa.

Ennen 1970-luvun loppua suomalaiset historioitsijat eivät halunneet ristiriitaiseen aiheeseen tarttua. Samaa piilottelua ja väärää nationalistista totuuden muokkausta näkee nykyäänkin varsinkin nettikeskusteluissa. Nuorten ammattihistorioitsijoiden joukko on kyllä jo jättänyt ajopuunsa ja ottaa tosiasiat tosiasiana. Vaikenemisella, vääristelyillä ja valheilla ei ajeta edes omaa asiaa. Sodan epämiellyttävät piirteet ja yhteistyö natsi-Saksan kautta halutaan selvittää ja tuoda ilmi. Tässä tehtävässä Taru Mäkelän Daavid täyttää oman paikkansa enemmän kuin hyvin.

Kansallisfilmografia on selvittänyt joitakin lopullisesta elokuvasta pois jätettyjä kohtia. ”Laboratorioteknisistä syistä haastateltavien nimet jäivät pois heidän puheenvuorojensa kohdalta, mutta ovat mukana alku- ja lopputeksteissä. Haastattelua varten Leo Jakobson lennätettiin Suomeen Yhdysvalloista. Lisäksi kuvattiin Ruth Matson haastattelu, joka ei kuitenkaan mahtunut lopulliseen elokuvaan. Myös juutalaisen elokuvatähden Hanna Tainin haastattelua suunniteltiin, mutta siitä luovuttiin. Juutalaisille sotaveteraaneille tehtiin oma video Säkkijärvellä pidetystä Kaddesh-tilaisuudesta: sekään ei mahtunut elokuvaan, mutta annettiin omana kokonaisuutenaan juutalaisen seurakunnan käyttöön.”

Jari Sedergren ja Ilkka Kippola 15.4.2014