Moderato Cantabile (1960)

Ohjaaja: 
Peter Brook
Henkilöt: 
Jeanne Moreau, Jean-Paul Belmondo
Maa: 
Ranska/Italia
Ikäraja: 
S
Kesto: 
90 min
Teemat: 
MARGUERITE DURAS
Lisätieto: 
käsikirjoitus Brook - Durasin kirjasta
Peter Brook ohjasi Marguerite Durasin romaaniin perustuvan Moderato cantabilen (1960), jossa Duras myös toimi kirjoittajana. Jeanne Moreau ja Jean-Paul Belmondo sattuvat todistamaan intohimorikosta, joka ei jätä kumpaakaan rauhaan.

Indokiinassa 1914 syntynyt Marguerite Duras muutti Pariisiin 18 vuoden ikäisenä, opiskeli luonnontieteitä ja lakia, toimi aktiivisesti vastarintaliikkeessä ja saavutti sodan jälkeen ensimmäisen menestyksensä kirjailijana; hänen työnsä liittyi läheisesti avantgarde-ryhmään joka 50- ja 60-luvuilla tunnettiin ns. uutena romaanina. Suuntauksen kärkihahmon Alain Robbe-Grillet’n lailla Duras kiinnostui kasvavassa määrin elokuvasta ja yhdisti vuodesta 1966 lähtien uransa kirjailijana ja elokuvantekijänä. Usein hänen teoksensa ilmestyvät useina versioina (romaaneina, elokuvina, joskus näytelminä); näiden keskeisten ilmaisumuotojen erilaiset formaaliset vaatimukset ja niiden väliset esteettiset jännitteet ovat osoittautuneet hedelmällisiksi, jopa välttämättömiksi taiteilijalle, joka pakkomielteen omaisesti tutkii tarinan kertomisen rakenteita.

Durasin ensimmäinen kokemus elokuvassa oli Alain Resnais’n elokuvan Hiroshima, rakastettuni (1959) alkuperäiskäsikirjoitus. Pian hyvin erilaiset ohjaajat kuten Peter Brook (Moderato Cantabile), Henri Colpi (Pitkä poissaolo, 1961) tai Jules Dassin (22.30 Kesäiltana, 1966) käänsivät hänen romaaneitaan elokuviksi, mutta vasta kun Duras La Musican (1966) myötä itse siirtyi ohjaajaksi, hänen kykynsä luoda uudenlaista elokuvakerrontaa pääsi täysin esiin ja kehittymään.

Moderato Cantabile on englantilaisen Peter Brookin tekemä ranskalainen elokuva, josta välittyy oikeastaan yllättävän autenttinen ranskalainen atmosfääri. Durasin samanniminen romaani voidaan lukea eräänlaisena nykyaikaisena ”Rouva Bovaryna”. Flaubertin teoksen tavoin Brookin elokuvan näyttämö on ummehtunut ja unohdettu maaseutukaupunki, 2000 asukkaan Blaye Gironde-joen varrella. Flaubertin sankarittaren lailla Durasin päähenkilö on naimisissa hyvinvoivan ja siivon porvarin kanssa ja tuntee tukehtuvansa.

Nainen joutuu sattumalta intohimomurhan todistajaksi: tapaus järkyttää häntä ja samalla kiihottaa hänen mielikuvitustaan. Hän rakastuu alempaan yhteiskuntaIuokkaan kuuluvaan nuorukaiseen ja menettää tämän. Menetetty rakkaus koitui Emma Bovarylle kuolemaksi, mutta Durasin ja Brookin Anne Desbaredes on jo enemmän kiinni Freudissa kuin viktoriaanisessa tapakulttuurissa ja menneen vuosisadan kohtalokkaissa intohimoissa. Hänen draamansa ei ole yhteiskunnallinen tragedia, vaan identiteettikriisi, joka ei johda kuolemaan, vaan pelkästään kuolemankaipuuseen. Hän pitää itseään elävältä kuolleena. Tämän synkän teeman säestykseksi Brook on valinnut lyyristä musiikkia – Antonio Diabellin sonaatin. Sama lyyrisyys kyllästää myös Armand Thirardin kuvausta ja sen luomaa kokonaisatmosfääriä.

– James Monacon (Cinema - A Critical Dictionary, 1980) ja muiden lähteiden mukaan