Noita (1922)

Häxan
Ohjaaja: 
Benjamin Christensen
Henkilöt: 
Benjamin Christensen, Ella La Cour, Maren Pedersen, Clara Pontoppidan, Tora Teje
Maa: 
Ruotsi
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E) / svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
109 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA
Kopiotieto: 
35 mm
Lisätieto: 
restauroitu, värisävytetty (SFI) * piano Ilari Hannula
Ruotsalaisen elokuvan kulta-ajan mestariteoksia on Noita (Häxan, 1922). Asialliseen historiankuvaukseen limittyy näyteltyjä jaksoja noitasapateista ja inkvisition julmuuksista. Paholaista esittää ohjaaja Benjamin Christensen, ja lopussa päädytään nykypäivän hysteerikkoihin. Sensuuri kielsi elokuvan lähes kaikkialla.

Johdannossa kuvaillaan keskiajan maailmankuvaa ja paholaisnäkemyksiä taustaksi kertomuksille noitauskomuksista ja noituuden harjoituksesta Euroopassa.

Noita Karna valmistaa tuvassaan inhottavia keitoksia käärmeistä, sammakoista, sonnasta ja ihmisruumiista. Hänen luonaan vierailee neito, joka pyytää lemmenjuomaa annettavaksi rakastetulleen, lihavalle munkille. Karnalla on kaupan myös kyöpelinsalvaa.

Seuraavan jakson aiheena on paholaisen kouriintuntuva läsnäolo monien ihmisten, varsinkin naisten, käsitysmaailmassa. Paholaiskäsityksen eräänä selityksenä on ajan aineellinen ja seksuaalinen puute. Köyhä vanhus Apelone uneksii juovuspäissään paholaisen mahdin suomasta rikkaudesta, ylellisyydestä ja mässäilystä.

Elokuvan keskusjakson alussa nuori porvarisrouva Anna Bokpräntarhustru on jäänyt leskeksi. Epäillään noituutta, ja ennustustaitoinen Peter Titta varmistaa epäilyn. Vanha kerjäläisnainen Maria Väverska joutuu inkvisition vangiksi, ja häneltä puristetaan kiduttamalla tunnustus noituudesta. Lopulta hän murtuu ja sepittää mielikuvituksellisen tunnustuksen kanssakäymisestä paholaisen kanssa, jolle hän on synnyttänyt monta lasta. Samalla hän ilmiantaa monta naista, mm. Karnan ja Anna Bokpräntarhustrun äidin, joka on kohdellut häntä aikaisemmin hävyttömästi. Maria Väverska kertoo noitatuomareille havainnollisesti kyöpelinmatkoista ja noitasapateista. hänen ilmiantonsa johtavat lukuisiin pidätyksiin.

Johannes, inkvisitiotuomioistuimen nuori pappi, joutuu lihallisen himon valtaan kohdatessaan Anna Bokpränarhustrun nuoremman siskon. Hän ruoskituttaa itsensä. Vastoin hänen tahtoaan nuori neitsyt joutuu epäillyksi yrityksestä noitua Johannes. Nainen vangitaan, häntä kidutetaan kammottavalla tavalla ja hänet tuomitaan roviolle.

Tähän yhteyteen on liitetty kuvaus keskiaikaisen kidutuskammion tarvikkeistosta.

Viimeisen historiallisen jakson aiheena on luostarilaitoksen henkisesti tuhoisa miljöö. Sisar Cecilia joutuu paholaisen riivaamaksi eikä pysty enää itse ohjaamaan tekojaan. Hänen hulluutensa tarttuu luostarin muihinkin nunniin, ja he aloittavat irvokkaan pakanallisen tanssin alttarin edessä.

Elokuva päättyy nykyajassa tapahtuvaan jaksoon, jossa Christensen esittää teesin, jonka mukaan kauan aikaa sitten noituutena esiintyneet psyykkiset ilmiöt ovat yhä olemassa, joskin muuttuneessa muodossa. Ennen noitina vainotut vanhat naiset viedään nyt vanhainkoteihin ja hoitolaitoksiin. Neuroottisista vaivoista kärsivät naiset voivat nyt kääntyä asiantuntijoiden puoleen saadakseen apua, mutta heidän pakkomielteinen käytöksensä on usein verrattavissa aikaisemmin elokuvassa kuvattuihin reaktioihin. Nykyajan naisten ”hysteerisiä” oireita verrataan vastinilmiöihin keskiajalla. Paholaisen yövierailuja vastaavat nykyään harhanäyt palvottujen idolien, pappien ja kunnianarvoisien lääkärien sisääntunkeutumisesta. Kleptomania kuvataan keskiajan pakkokäyttäytymiseen rinnastettavana häiriönä.

Christensenin tapa käyttää elokuvaa kaukana ilmaisuvälineen sovinnaisista rajoista oleviin tarkoituksiin oli edellä aikaansa, eikä hänen elokuvalleen ole helppoa löytää vertauskohtaa myöhemmiltäkään ajoilta. Häxan on tekniikaltaan, kuvaukseltaan ja tunnelmaltaan ainutlaatuinen saavutus. Christensen oli savuttanut läpimurtonsa ohjaajana Tanskassa vakoilumelodraamalla Det hemlighetsfulla X (1913), mutta hänen ohjaajakokemuksensa oli melko rajoittunut hänen saadessaan tämän kulttuurihistoriallisen jättiläisprojektin ohjattavakseen. Häxanin herättämä huomio johti Hollywood-sopimukseen. Palattuaan USA:sta Christiansen ohjasi yhteiskunnallisesti osallistuvia elokuva Tanskassa. Häxan on kuitenkin se teos, jonka varassa hänen arvoasemansa elokuvan historiassa lepää. Tämä ainutlaatuinen projekti kuuluu alkaneen jo vuonna 1918. Varsinaiset kuvaukset aloitettiin loppukesästä 1920, ja ne jatkuivat vuodenvaihteeseen 1921-22 saakka.

Omituista kyllä Christensen näkyy saaneen lähes vapaat kädet SF:n johdolta ja sitä paitsi lähes käsittämättömän anteliaan budjetin. Elokuva filmattiin yksin sitä varten ostetussa studiossa Hellerupissa Tanskassa, ja suuren salamyhkäisyyden ja runsaiden huhujen vallitessa se kuvattiin kaikessa rauhassa loppuun kustannusten kohotessa päätähuimaaviksi. Elokuva tuotti SF:lle suurtappiot, koska sen yleisömenestys jäi pieneksi.

Christensen käyttää paljolti amatöörinäyttelijöitä keskeisissäkin osissa. Maria Väverskaa esittävä vanha nainen löydettiin kirjaimellisesti kadulta, ja on kuvaavaa Christensenin erittäin persoonalliselle asenteelle välineeseensä että hän kertoo elokuvassaan tämän naisen reaktioista kuvaustilanteessa sekä niistä tiedoista, mitä hän sai tältä paholaisuskomukista 1900-luvun Tanskassa. Monista elokuvan ensikertalaisnäyttelijöistä tuli sittemmin tanskalaisen teatterin ja elokuvan kuuluisia nimiä.

Christensenin pitkälle viety naturalismi monissa kohtauksissa yllytti sekä elokuvan levittäjän että elokuvatarkastamon sensuroimaan Häxania. Merkittävää kyllä SF sensuroi elokuvaa vielä tarkastamon vaatimien lyhennysten jälkeenkin. Kidutusten pahimpia väkivaltaisuuksia, noitasapattien rivouksia ja hysteeristen nunnien jumalanpilkkamenoja karsittiin.

- Teoksesta Svensk filmografi 2 – 1920-1929, 1982, suomeksi toim. Antti Alanen. 18.9.1985.