Kuolleen alppikiipeilijän hotelli (1979)

Hukkunud Alpinisti hotell/The Dead Mountaineer's Hotel
Ohjaaja: 
Grigori Kromanov
Henkilöt: 
Uldis Pucitis, Mikk Mikiver, Sulev Luik
Lisähenkilöt: 
kuvaus Jüri Sillart • musiikki Sven Grünberg
Maa: 
Neuvostoliitto
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
80 min
Teemat: 
ONNEA VIRO!
Kopiotieto: 
DCP
Lisätieto: 
käsikirjoitus Arkadi ja Boris Strugatski romaanistaan * vieraana Sven Grünberg // päivitys 29.11.: Grünbergin vierailu peruuntunut
Grigori Kromanovin Kuolleen alppikiipeilijän hotelli (1979) on filmatisointi Arkadi ja Boris Strugatskin scifiromaanista. Kulttielokuva sai kymmeniä miljoonia katsojia ympäri Neuvostoliittoa.

Tallinnassa syntynyt vironvenäläinen teatteri- ja elokuvaohjaaja Grigori Kromanov (1926–1984) ohjasi elämänsä aikana vain viisi pitkää elokuvaa (joiden lisäksi myös pari merkillistä dokumenttielokuvaa ja satoja TV-ohjelmia, puhumattakaan teatteritöistä). Kromanov onnistui siitä huolimatta jättämään lähtemättömän jäljen virolaiseen kollektiiviseen tajuntaan. Hän ohjasi Viron sosialistisen neuvostotasavallan kuuluisimmat kulttielokuvat: Taistojen mies (Viimne reliikvia, 1969) ja Kuolleen alppikiipeilijän hotelli (1979).

Vuosi 1979 oli Viron näytelmäelokuvatuotannon kannalta merkittävä: silloin valmistui kolme elokuvaa, jotka kaikki voidaan edelleen luokitella parhaista parhaimpien virolaisten elokuvaklassikoiden joukkoon. Nämä elokuvat ovat Leida Laiusin ohjaama Kõrboja peremees (Korpiojan isäntä, kirjailija Anton Hansen Tammsaaren mukaan), Hukkunud Alpinisti hotell sekä Olav Neulandin Tuulte pesa (Tuulenpesä). Elokuvan Tuulte pesa katsotaan olevan alkusysäys Viron uuden aallon elokuvalle. Sama vuosi oli myös virolaisen kulttuurin saralla huomattavan hedelmällinen – mainitsen vain vuonna 1979 ilmestyneen Mati Untin pienoisromaanin Sügisball (suom. Syystanssi), josta elokuva tehtiin kyllä vasta 27 vuotta myöhemmin.

Tieteiselokuvateemat tuntuivat tuolloin ajankohtaisilta. Tallinnfilmin ja puolalaisten elokuvantekijöiden kanssa oli veivattu yhteistyössä vuonna 1978 Navigaator Pirx (Inquest of Pilot Pirx, Stanislaw Lemin mukaan), jonka ohjaaja oli Marek Piestrak. Virolaisiin leffateattereihin se tuli vasta alppikiipeilijän jälkeen, mutta scifiä oli selvästi ilmassa.

Samaan aikaan kun Kromanov kuvasi Tallinnan Kadriorgissa ja Keski-Aasiassa Alataun vuoristossa uutta elokuvaansa, Virossa työskenteli venäläinen elokuvanero Andrei Tarkovski Stalkerinsa parissa. Stalker, kuten Alppikiipeilijäkin, perustuu Strugatskin veljesten tieteiskirjaan. Tarkovski editoi Stalkeria Tallinnan Harju-kadulla Tallinnfilmin tiloissa – samassa kerroksessa, jossa Kromanovkin työskenteli oman elokuvansa parissa. Valitettavasti saatavilla ei ole paljonkaan tietoa näiden mestarien suorista yhteyksistä toisiinsa tuon ajan ”luovassa keittiössä”. Myöhemmin, kun nuori säveltäjä Sven Grünberg tallensi Kromanovin elokuvamusiikkia Moskovassa Neuvostoliiton ainoassa elektronisen musiikin studiossa, odotti oven takana, nuotit sylissä, vuoroaan Stalkerin säveltäjä Eduard Artemjev… Palataanpa nyt kuitenkin itse elokuvaan.

Vuonna 2012, jolloin Kuolleen alppikiipeilijän hotelli esitettiin Elokuvateatteri Orionissa Virolainen elokuva 100 vuotta – Eesti film 100 -sarjassa, suomalainen kriitikko Lauri Lehtinen kirjoitti elokuvasta seuraavasti:

”Neuvostovirolaisen elokuvan klassikoihin kuuluva Kromanovin teos sijoittuu lähitulevaisuuteen. Tapahtumat keskittyvät syrjäiseen ja lumivyöryn eristämään hotelliin jossakin Alpeilla. Yksinäinen komisario (Uldis Pūcītis) selvittää puhelimitse tulleen salaperäisen rikosilmoituksen taustoja ja tutustuu paikan merkillisiin asukkaisiin. Onko mitään rikosta edes tapahtunut? Lajityyppiodotuksilla leikittelevä tarina käynnistyy perinteisenä dekkarina ja paljastaa todelliset korttinsa vähitellen. Yliampuva näyttelijätyyli, ekspressionistisen räikeä lavastus ja Sven Grünbergin elektroninen musiikki ovat keskeisiä keinoja oudon tunnelman tihentämisessä. Useiden neuvostomaiden näyttelijöistä koottuun tähtikaartiin kuuluu Mikk Mikiver, jonka suomalaiskatsojat muistavat Rauni Mollbergin Ystävät, toverit -draaman (1990) pääosasta.

Elokuvan pohjana oleva Strugatskien romaani on inspiroinut kokonaisen tuoteperheen, sillä 2000-luvulla sen pohjalta tehtiin myös PC-peli.”

Elokuva tavoitti ensimmäisenä esitysvuonna Neuvostoliiton valkokankailla 17,5 miljoonaa katsojaa. Se on hyvä tulos, mutta niin kuin ns. kulttielokuvien kanssa usein tapahtuu, jälkikäteen tarkastellen voidaan tunnustaa, että elokuva muuttui leffafriikkien kulttiobjektiksi vasta kymmenkunta vuotta valmistumisensa jälkeen. Nykyäänkin koululaiset osaavat naureskellen kertoa muutamia sutkauksia elokuvasta, kuten ”Mina – mind!” (Kohdasta: ”Minä näin minut käytävässä ja minä sidoin minut kiinni!”)

Kotimaiset arvostelijat eivät rakastuneet elokuvaan heti. Verrattain kriittisiä oltiin sekä visuaalisen tyylin että käsikirjoituksen suhteen. Nykyään voi jo tunnustaa, että kyseessä oli kuitenkin mestariteos yhtä lailla ohjaajan, monen näyttelijän, elokuvan lavastaja Tõnu Virven, kuvaaja Jüri Sillartin ja säveltäjä Sven Grünbergin puolesta. Virolaisen elokuvamusiikin klassikoksi noussut, tuolloin vain Mess-progerock-yhtyettä johtanut Grünberg debytoi tällä nimenomaisella työllään elokuvamusiikin saralla. Kromanov oli muuten pyytänyt elokuvan säveltäjäksi ensin Arvo Pärtin, mutta Pärt luopui työstä, koska tiesi jo siinä vaiheessa, että lähtee pian Neuvostoliitosta, ja elokuva olisi silloin laitettu ”hyllylle”. Pärt ja Kromanov olivat hyviä ystäviä, ja Kromanovin odottamattoman kuoleman jälkeen säveltäjä omisti tämän muistolle sävellyksen Ein Wallfahrtslied (1984).

Elokuvan modernin visuaalisesta ilmeestä vastasi moskovalainen pukusuunnittelija Vjatsheslav (Slava) Zaitsev, jota pidettiin tuolloin yhtenä viidestä johtavasta eurooppalaisesta muotisuunnittelijasta. Lavastaja Tõnu Virve käytti tilojen lavastuksessa nuorten virolaisten taiteilijoiden – kuten Toomas Vint, Andres Tolts, Ando Keskküla, Rein Tammik ja Vello Vinn – teoksia. Vuoristohotellin ulkonäköala puolestaan on saanut inspiraatiota Vilen Künnapun modernistisesta arkkitehtuurista.

Virolainen kriitikko Tatjana Elmanovitsh tiivisti ensi-illan jälkeen, vuonna 1979, elokuvan näin: ”Ohjaajan pohdintojen alkusysäyksenä on ihmisen toiminnan konemaisuus. Muukalaiset (orgaaniset robotit) ja ihmiset ovat täysin samanlaisia. Onko kyseessä nukkejen sota marionetteja vastaan vai marionettien sota nukkeja vastaan?”

Suomalainen kriitikko Jouni Hokkanen antaa vuoden 2018 Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilehdessä tiivistetyn arvion: ”Lähitulevaisuuteen sijoittuva Dead Mountaineer’s Hotel huokuu postmodernia vieraantuneisuutta tavalla, jossa Philip K. Dickin Blade Runner kohtaa Andrei Tarkovskin Stalkerin.”.

Lue lisää viroksi:

http://www.efis.ee/et/varamu/biograafiline-leksikon/grigori-kromanov

Koostanut ja kirjoittanut: Jaak Lõhmus, 21.11.2018

Kääntänyt: Jenni Kavén (suomalaisten arvostelijoiden kommentteja ja ensimmäistä kappaletta lukuun ottamatta)