Palombella rossa (1989)

Red Wood Pidgeon
Ohjaaja: 
Nanni Moretti
Henkilöt: 
Nanni Moretti, Mariella Valentini, Silvio Orlando, Asia Argento
Maa: 
Italia/Ranska
Tekstitykset: 
English subtitles
Kesto: 
89 min
Teemat: 
NANNI MORETTI
Kopiotieto: 
35 mm
Teoksessa Palombella rossa (Red Wood Pidgeon, 1989) Moretti on kommunistisen puolueen kansanedustaja, joka menettää muistinsa auto-onnettomuudessa. Hän on myös vesipallon pelaaja, joka päättää osallistua tärkeään otteluun vaikka ei tiedä, kuka hän on.

Nanni Morettin elokuva on liikuttava, vaikka siitä puuttuvat kaikki tyypillisesti liikuttavat ainekset: siinä ei puhuta uskon asioista, moraalisista kysymyksistä tai ihmisten toiveista ja peloista. Tämän elokuvan käsittelemä ongelma on ontologisempi, toisinaan melko abstrakti, mutta kuitenkin poikkeuksellisen koskettava. Elokuvan käsittelytapa on tyypillisesti morettilainen: suoraviivainen tarina puuttuu, kohtauksesta siirrytään toiseen ilman ajallista tai paikallista jatkuvuutta. Ilmapiiri on unenomainen ja hieman surrealistinen. Elokuvaohjaajan Moretti erottautuu kiinnostavalla ja älykkäällä tavalla maassa, jossa perinteisiin kuuluvat nimenomaan realistiset elokuvat. Ohjaajalla on taito kirjoittaa hauskoja, toisinaan kerrassaan koomisia vuorosanoja, joissa on aina myös vakava ja surumielinen sävy. Päähenkilöä esittää Moretti itse. Hän on nuori kommunistikansanedustaja, jossa henkilöityvät yhtä aikaa puhtaat aatteelliset arvot ja vääjäämätön katastrofi. Elokuva alkaa siitä, kun tämä roteva ja urheilullinen poliitikko saa pahan muistinmenetyskohtauksen.

Moretti on kansanedustaja, joka harrastaa vesipalloa. Lähes koko elokuva tapahtuu yhden pelin aikana meluisassa uimahallissa, jossa päähenkilön elämä rakennetaan pala palalta uudelleen. Hän itse ei ole kiinnostunut pelin kulusta, valmentajan ohjauksesta tai pelikavereiden yllytyksestä vaan on täysin puolueeton. Hän ei muista itsestään juuri mitään, hänestä vaikuttaa siltä kuin koko hänen elämänsä olisi yhtäkkiä pyyhitty pois. Hän kyselee itseltään kuka hän on, mitä hän tekee, mihin hän on menossa, miten ihmeessä hän pelaa vesipalloa, kuinka hän voikaan olla kommunisti. Välistä hän löytää pieniä muistojen rippeitä muistilokeroidensa onkaloista vastaukseksi kysymyksiinsä. Mieleen palautuu oma kuva lapsuuden ajoilta, jolloin hän oli uimahallissa pelaamassa vesipalloa: hän muistaa tahtoneensa vaihtaa lajia ja ruveta vaikka soittamaan pianoa, mutta jo silloin oli liian myöhäistä muuttaa mitään. Takaisin ei ollut paluuta, sillä alusta ei saanut koskaan aloittaa. Sitten tulevat muistikuvat vuodelta 1968, jolloin hänelle selvisi luokkataistelujen olemassaolo. Siitä päivästä lähtien tuleva kommunistikansanedustaja ei voinut muuta kuin työskennellä paremman maailman puolesta ja odottaa että horisontista nousisi korkealle valoisamman tulevaisuuden aurinko. Päähenkilön muistinmenetys ja ideologinen sortuminen vetävät uimahalliin kaikenlaisia hyödynhaluisia pyrkyreitä, jotka yrittävät syöttää menetetyn opin tilalle uusia totuuksia.

Varsinainen Palombella rossassa käsitelty ongelma ei ole poliittinen. Oleellista elokuvassa on kuvaus arvomaailman romahduksesta, joka iskee ihmiseen, kun hän on luullut löytäneensä politiikasta oman identiteettinsä, mutta menettää sen joko ideologian murenemisen tai puolueen institutionaalisen kriisin takia.

– Franco La Pollan, Cine forum 288/1989 ja Vincenzo Ceramin mukaan, Il Messaggero, 10.9.1980