Runoilijan veri (1930)

Le sang d'un poète
Ohjaaja: 
Jean Cocteau
Henkilöt: 
Lee Miller, Enrique Rivero, Pauline Carton
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
55 min
Teemat: 
HELSINKI PRIDE
ALVAR AALTO JA FILMISTUDIO PROJEKTIO
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Jean Cocteaun Runoilijan veri (1930) oli taiteilijan ”orfisen trilogian” avaus. Piirroksen eloon heräävä suu, toiseen maailmaan johtava peili ja kulku kosmista tuulta vastaan ovat Cocteaun unohtumattomia kuvia.

Kun Jean Cocteau ryhtyi tekemään Runoilijan verta  (varakreivi de Noaillesin lahjoitettua hänelle miljoona frangia elokuvaa varten; saman summan oli saanut Bunuel Kulta-aikaa varten – ohjaajat työskentelivät tietämättä ja toistensa suunnitelemista), hänellä oli jo kadehtittava maine kirjailijana ja makutuomarina. Hän oli kirjoittanut kuuluisimmat romaaninsa (”Thomas l”Imposteur” ja ”Les Enfants Terribles”), vaikutusvaltaisimman kriittisen teoksensa (”Les Coq el l´Arlequin”), suurimman osan merkittävästä runoudestaan (erityisesti ”Plain-Chant”, 1922) ja kaksi huomattavista näytelmistään: Orfeus-tarinan ensimmäisen valmiin version ”Orphée” ja melodramaattisen yhden hengen näytelmän ”La Voix Humaine”. Hän oli vakiintunut, kypsä 41-vuotias, Pariisin älymystön tunnustettu johtohahmo, harrastuksiltaan kosmopoliitti ja jossain määrin ekshibitionisti. Alituisesti hän kuitenkin etsi uutta taiteen muodosta ja sisällöstä ja toteutti syvän johdonmukaisesti omaa sisäistä visiotaan.

Hämmästyttävä asia Runoilijan veressä on se, miten vaivattomasti ja varmasti Cocteau otti elokuvan välineen haltuunsa heti ensi yrittämällä ja loi tyylin, joka täysin tunnistettavana jatkui sittemmin Orfeuksen kautta Orfeuksen testamenttiin asti. Cocteaun ja elokuvan suhde näytti alusta alkaen taiteilija ja hänen ihanteellisen välineensä täydelliseltä liitolta. Ainakin hän näyttää heti oivaltaneen olennaisen elokuvan tekemisestä, kuten hän ensi-illan aikaisessa esittelyssään totesi: ”Ei ole mitään elokuvatekniikkaa. On vain tekniikkaa jonka itse kukin löytää – sitä ui tai uppoaa. Ja näissä olosuhteissa on keksittävä oma uimatyylinsä.” Tuolloin Runoilija veri osoittautui tyyliltään hyvin selkeäksi ja suoraksi. Cocteau itse itse kutsui sitä realistiseksi. Elokuvan aihepiiri on fantasian puolella, mutta se on käsitelty vaimennetulla, asiallisella tavalla, jollaisen yleisö myös on valmis sen hyväksymään.

Näistä edellytyksistä käsin on täysin mahdollista yrittää mielekästä tulkintaa Runoilijan veren mielikuvituksellisesta tapahtumasarjasta, tai kuvasarjasta. Suu, joka piirroksesta herää elämään, edustaa runoilijan luomusta, jolla on voima ahdistaa häntä ja vallata hänen elämänsä. Runoilija kuolee tullakseen kuolemattomaksi. Pelatessaan kohtalonsa kanssa hän petkuttaa tätä piirtämällä lapsuudestaan, sen sijaan että piirtäisi omasta sisäisestä maailmastaan. Saadessaan mallista mainetta hän kärsii sen kuolemattomasta yksitoikkoisuudesta. Ja koko asia toteutuu hetkellisenä fantasiana, ajan ulkopuolella – kuten osoitetaan tehtaan savupiipun katkeilevalla kaatumisella.

Ennenkaikkea Runoilijan veri on sinänsä, jakamattomana kokonaisuutena tarkasteltuna, Cocteaun ensimmäinen täydellinen kuva hänen taiteellisen minänsä hullaantumisesta kuoleman ideaan: kuoleman samastuminen maineeseen, luomisprosessin kokeminen taiteilijan monena kuolemana ja ylösnousemuksena, hänen noustessaan Feniks-linnun lailla oman menneisyytensä tuhkasta. Elokuvan kuluessa nämä ideat putkahtavat esiin monissa muodoissa: runoilijan omissa kuolemissa, lapsen kuolemassa ja lapsen suojelusenkelin omituisessa kuolinkamppailussa, jonka tuloksena lapsi häviää myytiksi, patsaan hävittämisessä ja jälleenrakentamisessa. Tässä varhaisessa elokuvauransa vaiheessa Cocteau saattaa usein olla epävarma tehokeinoissaan, mutta lopputulos on ja aivan omanlaisensa eikä muistuta mitään muuta elokuvaa. Uusi laji on syntynyt: Cocteaun persoonallinen elokuva.

– John Russell Taylor (Cinema – A Critical Dictionary, 1980)