Lapset (1985)

Les Enfants
Ohjaaja: 
Marguerite Duras, Jean-Marc Turine
Henkilöt: 
Axel Bogousslavsky, Daniel Gélin, Tatiana Moukhine, André Dussollier
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
94 min
Teemat: 
MARGUERITE DURAS
Näytelmäelokuvallisempaan suuntaan Durasin uralla palaava elokuva Les Enfants (Lapset, 1985) jatkaa salaviisaiden kummajaisten polkua. Ernesto, pikkupoika aikuisen miehen ruumiissa, ei halua mennä kouluun, sillä siellä opetetaan asioita, joita hän ei tiedä.

Marguerite Durasin elokuvaksi Les Enfants näyttää toteutukseltaan varsin perinteiseltä. Kuitenkin se tuttuun tapaan nostaa tekstin ja äänen ensiarvoisen tärkeään asemaan. Durasin aikaisemmissa teoksissa kuvien kanssa kontrapunktiset dialogit ja äänet loivat aivan erityistä plastiikkaa, lumouksen ja taian ilmapiiriä. Tällä kertaa lavasteet ovat pelkistettyjä, useimmiten suorista linjoista rakentuvia, näyttelijät puhuvat epänaturalistisesti, toiminta on vähäistä: kaikki pakottaa katsojan kiinnittämään huomion siihen mitä äänet sanovat. Emme kuule Erneston päätöstä hänen omasta suustaan, vaan äidin kertomana isälle: “Hän on sanonut: en halua mennä kouluun, koska minulle opetetaan asioita, joita en tiedä”. Ernesto on 7-vuotias, mutta häntä esittää nelikymppinen näyttelijä: hyvin pian katsoja hyväksyy tämän koomisen ja absurdin tosiasian. “Aivan pieni mutta valtava”, sanoo äiti. Samaa voisi sanoa pojan lujasta päätöksestä, tästä arvoituksellisesta lauseesta, jonka merkitystä vanhemmat, opettaja, lehtimies ja me katsojat yritämme ymmärtää.

Les Enfants näyttää provokatiiviselta pamfletilta, yritykseltä luoda vastapaino yhteisille ajatuksille kasvatuksesta. Erneston vanhemmat ovat siirtolaisia, isä on italialainen ja äiti kaukaasialainen, ja he ovat kerrassaan yllättyneitä huomatessaan siittäneensä tällaisen älyn. Sillä Ernesto ei kiellä tietoa, vaikka hän ei haluakaan mennä kouluun. Muutamassa kuukaudessa hän pelkkien kuulopuheiden avulla saavuttaa yliopistotason. Mitä merkitsee tällöin hänen lauseensa? Että opetus on ulkoinen pakko eikä pysty kehittämään lapsen potentiaalisia kykyjä? Että olennaista ei ole oppia koulussa, vaan yhteydessä maailmaan? Että äly on lahja (hengen tuuli puhaltaa missä tahtoo)? Tämäntyyppisiin vastauksiin katsojaa houkutellaan.

Eräässä vaiheessa teksti saa välimerkikseen Marguerite Durasin äänen, joka on kuin esteettinen objekti, kuin muistuman mielihyvää, kuin musiikkia, mutta joka myös kertoo Erneston ja hänen sisarensa oletetusta tulevaisuudesta. Tämän jälkeen opettaja ja lehtimies saavat tehdä omat oletuksensa, jotka tyhjänpäiväisinä tai ainakin riittämättöminä karkottavat Erneston lauseen merkityksen yhä kauemmas. Les Enfants on niitä teoksia, jotka yksinkertaisuuden uhallakin pyyhkivät pois korulauseita antaakseen katsojalle olennaisen. Lapsi-mies Ernesto on ihanteellinen hahmo lausumaan julki raamatullisen yksinkertaisia totuuksia, lauseita jotka ovat aivan pieniä mutta valtavia, jotka saavat vanhemmat ymmälleen ja vastustavat tietoa. Hän puhuu profeetan äänellä, joka tuntuu tulevan kaukaa, sisältäpäin, ja joka saattaa yhtäkkiä tavoittaa arkipuheen korostukset. Ernesto on ateistinen profeetta: Jumalaa ei ole olemassa, on ainoa asia minkä hän on oppinut koulussa. Planeetan tuho saa hänet nauramaan, hänellä ei ole edes apokalypsin toivoa, pelkästään varmuus että maailma on epäonnistunut ja että “se ei maksanut vaivaa”. Tällaisessa narrinpelissä kaikki toiminta on naurettavaa ja tärkeäksi jää vain kieli. Ainoa mahdollinen tehtävä on yrittää sanoa kaikki tämä, yrittää rakentaa yksinkertaista, logiikan ylittävää puhetta, joka ei tyhjennä yhtään argumenttia ja joka avautuu tyhjyyteen.

Jacques Kermabonin (Cinéma 318, Juin 1985) mukaan