India song (1974)

Ohjaaja: 
Marguerite Duras
Henkilöt: 
Delphine Seyrig, Michel Lonsdale, Claude Mann, Mathieu Carrière
Lisähenkilöt: 
kuvaus Bruno Nuytten
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit
Ikäraja: 
S
Kesto: 
119 min
Teemat: 
NAINEN UUDEN AALLON ELOKUVASSA
PORVARISTON HILLITTY RAPPIO
Kopiotieto: 
35 mm
Lisätieto: 
Elokuvaan liittyvä luento: 2.11. klo 14.30 Tytti Rantanen: Uudistajattaret – kokeellisia naistekijöitä. Luennolla esitetään elokuva Meshes of the Afternoon (1943).
Marguerite Duras’n India Songissa (1974) oleskellaan toimettomina art nouveau -kartanossa, jossa vakavasta ennuista kärsivä Anne-Marie Stretter pettää pakonomaisesti suurlähettiläsmiestään. Kartanon sisäinen, muistoja ja traumoja tulvillaan oleva maailma on irrallaan ulkopuolella olevasta Intiasta, jota ei nähdä. Epätasa-arvoinen ja kompleksinen suhde köyhän Kalkutan ja talon asukkaiden välillä on kuitenkin vahvasti läsnä.

India Songin moniselitteinen, hämmentävä voima nousee lähinnä tavasta jolla kerronta etenee: useat selvästi toisistaan erottuvat mutta tunnistamattomat äänet kyselevät, kommentoivat, keskustelevat, juoruavat näkemistämme varjomaista henkilöhahmoista ja siitä mitä heille on tapahtunut tai saattanut tapahtua menneisyydessä (ilmeisesti muutamat äänet kuuluvat myös näille henkilöille). Heti elokuvan alussa saamme tietää, että Anne-Marie Stretter on jo kuollut; näin kerronnasta ainakin yhdellä tasolla tulee tarina epälukuisen todistajajoukon muistikuvista. Katsoja on itse asiassa yksi todistaja lisää näistä menneisyyden tapahtumista – ja kuten Duras on tyydytyksellä tähdentänyt, tulkinnat elokuvasta ovat olleet yhtä lukuisat kuin sen nähneet ihmiset. Vaikka kerronnan menetelmästä onkin vaikea saada otetta, India Songin juoni on sinänsä kohtuullisen suoraviivainen ja varsin helposti omaksuttava: se kuvioi kahden ihmisen (joista toinen nähdään, toista ei) saapumisen Anne-Marie Stretterin elämään ja tavan jolla nämä ihmiset saavat lopulta hänessä aikaan itsetuntemuksen värähdyksen. Tajuamalla hengenheimolaisuutensa Lahoren varakonsulin kanssa, joka on yrittänyt tappaa paitsi itsensä myös vertauskuvallisesti kaiken mitä kerjäläisnainen edustaa, Anne-Marie Stretter on löytänyt voiman tulla toimeen parantumattoman “sydämen spitaalinsa” kanssa ainoalla mahdollisella tavalla, itsetuhon kautta. Toisella, vähemmän selkeästi muotoillulla tasolla India Song käsittelee sitä, mikä näyttää olevan lopullinen välirikko Anne-Marien ja Richardsonin välillä.

Sarja raukeita, dekadentteja asetelmia, jotka käynnistyvät 1930-luvun tanssimusiikin ja Carlos d’Alession "India Song Bluesin” myötä ja joita rytmittävät kamera-ajot pitkin lähetystön ränsistyvää ulkopuolta: siinä sovelias kehys Anne-Marie Stretterin maanpakolaiselle, hermoherkälle vapaan rakkauden maailmalle. Anne-Marie on aikoinaan tavoitellut pianistin uraa, mutta hautautunut kahteen kertaan siirtomaavirkamiehen vaimoksi. (Stretter on hänen toinen aviomiehensä). Siinä vaiheessa kun tapaamme hänet, kaikki yritykset hakea lohtua fyysisestä rakkaudesta eivät näytä enää tehoavan. Duras myöntää, että Anne-Marien tarina pohjautuu hänen omiin lapsuudenkokemuksiinsa siirtomaavallan Indokiinassa, jota “ympäröi ulkomaailman täydellinen kurjuus”. Vaikka emme suoraan näekään mitään India Songin henkilöitä riivaavista nälänhädästä ja kuolemasta, ulkomaailman kurjuus saa miltei kouriintuntuvan muodon kerjäläisnaisen valittavassa, laulavassa, lavertelevassa äänessä. Hän on kotoisin Savannaketista, Mekongin kaupungista, jossa Anne-Marie Stretter ensimmäisen kerran yritti itsemurhaa sen jälkeen kun kuoleva lapsi – ehkä kerjäläisnaisen – oli jätetty hänen ovelleen. Duras on kertonut oman lapsuutensa vastaavanlaisen tapauksen aiheuttamasta traumasta; ja yksi India Songin kertosäkeistä kuuluukin että “valkoinen Intia” ei koskaan totu tämän mielikuvituksellisen, kuumeisen maan todellisuuteen. Anne-Marie Stretterin viimeinen teko on kieltäymyksen rituaali: hän viettää yönsä nukkuen taivasalla – kuin kerjäläinen – ja hukuttautuu aamulla mereen jonka usva muistuttaa häntä Venetsian ja menetetyn nuoruuden usvasta.

 

– John Pym (MFB November 1977)