Palatsin hiljaisuus (1994)

Samt el qusur/Det tysta palatset/Les silences du palais
Ohjaaja: 
Moufida Tlatli
Henkilöt: 
Amel Hedhili, Najia Ouergni, Hend Sabri
Maa: 
Tunisia/Ranska
Tekstitykset: 
arabian- ja ranskankielinen • suom. tekstit / svensk text
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
127 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Tunisialaisen naisohjaajan Moufida Tlatlin Palatsin hiljaisuus (1994) tarjoaa hehkuvan näkökulman edellisen polven kokemaan hoviaikakauden orjuuteen. Päähenkilö on nuori laulajatar, joka palaa kotipalatsiinsa ja tekee samalla matkan muistoihinsa, lapsuuteensa ja aikaan, jolloin maa oli vielä ranskalaisten vallassa.

Tunisialainen Moufida Tlatli on valmistunut Ranskan elokuvakorkeakoulusta IDHECistä ja toiminut vuodesta 1972 lähtien leikkaajana useiden tunnetuimpien arabiohjaajien kuten algerialaisen Merzak Allouachen, palestiinalaisen Michel Khleifin ja tunisialaisen Férid Boughedirin elokuvissa. Palatsin hiljaisuus on hänen esikoisohjauksensa, joka palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla 1994 ja jonka "Time" valitsi vuoden 1994 maailman kymmenen parhaan elokuvan joukkoon.

Sysäyksen juuri tämän elokuvan tekemiseen Tlatli sai äitinsä sairastuttua: "Tiesin hänen elämästään vain sirusia ja halusin ymmärtää, kuka hän oikein oli. Muistin, miten hänen tuskallinen vaikenemisensa oli vaikuttanut minuun ja sisariini." Palatsin hiljaisuus on täynnä pitkiä otoksia, hidasta, viipyilevää kuvausta, joka kunnioittaa ihmistä ja hänen eleitään, osaansa ja tilaansa omassa yhteisössään ja kulttuurissaan. Sen moninkertaisten hiljaisuuksien, ihmisten välisen traagisen äänettömyyden, puhekyvyttömyyden tai puheoikeudettomuuden vastapainona on musiikki, joka soi niin arjessa kuin juhlassakin ja merkitsee myös ainoita vapauden hetkiä.

Elokuvan päähenkilö on nuori laulajatar Alia, joka palaa 1960-luvun keskivaiheilla kotipalatsiinsa kuultuaan sen hallitsijan Sidi Alin kuolemasta. Muistot vievät hänet lapsuuteen, jolloin maa oli yhä ranskalaisten vallassa, ja valtava, monikerroksinen palatsi kuhisi Tunisian viimeisten kuninkaitten elämää, ikivanhan kulttuurin loistoa ja väistämätöntä rappiota. Pohjakerroksen keittiö on koko elokuvan sykkivä sydän: naisten loputtomaan työntekoon lomittuu naurua, laulua, tanssia, unelmia ja lämmintä yhteisöllisyyttä. Palvelijattarilla on näennäisesti kaikki talon langat hallussaan. Isännät asuvat omissa kerroksissaan, omien sääntöjensä vankeina, muta todellisuudessa he hallitsevat kaikkien kohtaloita ja palvelijattarista kauneimmat ovat heidän oikkujensa ja pyyteittensä kohteita.

Alia elää lapsuutensa tavallaan portaitten puolessa välissä. Hänen kaunis äitinsä Khedija on Sidi Alin lempipalvelijatar, ja Alia alkaa kuvitella Sidi Alia isäkseen. Hän on myös sattunut syntymään samana yönä kuin yksi pikkuprinsessoista, ja näistä kahdesta tuleekin kuin epäsäätyiset sisarukset. Lapsen tavoin Alia näkee, kuulee ja tietämättään tajuaa paljon sellaista, mitä ei ole tarkoitettu hänen silmilleen tai korvilleen ja mikä haavoittaa häntä yhä syvemmin ja sysää epämääräiseen kapinaan. Kauneudellaan ja laulutaidoillaan hän on saavuttanut ruhtinaiden mielenkiinnon ja hänen odotetaan siirtyvän äitinsä rooliin. Ajat ovat kuitenkin muuttumassa: Tunisian itsenäistyminen alkaa olla käsillä, palatsin palvelijoitten piilottelema nuori, vallankumouksellinen opettaja Lotfi tuntuu tuovan uuden elämän mahdollisuuden myös Alialle, joka katkaisee välit palatsiin ja jopa äitiinsäkin.

Itsenäistymisen vuosikymmen ei kuitenkaan, pohjimmiltaan, ole tuonut muutosta mukanaan: lapsuudenmuistojensa keskelle palannut kapinallinen Alia ei olekaan vahva, omaehtoinen nainen. Modernia miestä edustanut Lotfi ei ole hyväksynyt häntä lailliseksi vaimokseen, vaan Alia on elänyt abortista aborttiin kuten äitinsäkin aikoinaan. Hän laulaa yhdentekevissä juhlatilaisuuksissa, joissa hänen taitonsa ei pääse mitenkään näkyviin. Hän on pysähtynyt samaan tilanteeseen kuin lapsuutensa kotikeittiön palvelijattaret, jotka yhdessä elokuvan vahvimmista, hitaimmista, hiljaisimmista kohtauksista käyvät läpi, kukin kasvojensa muurin takana, Khedijan tuskaista parahdusta: "Miksi minä synnyin!"

Aliaa paluu menneisyyteen auttaa silti ratkaisuun: hän tajuaa orjuutetun äitinsä hiljaisen urheuden ja voiman, päättää tarttua itse omaan kohtaloonsa ja pitää tulevan lapsensa. Moufida Tlatli puolestaan on tehnyt Alian tarinasta elokuvan, jossa mikään ei ole mustaa tai valkoista, ei itsestään selvää eikä liian helppoa. Valtasuhteet, ihmissuhteet, väistämättömät muutokset valottuvat moninaisesti, inhimillisen surun, hellyyden, pienuuden, heikkouden, julmuuden ja salatun voiman jännitteinä.

– Satu Laaksonen