Sympathy for the Devil (1968)

One Plus One
Ohjaaja: 
Jean-Luc Godard
Henkilöt: 
Mick Jagger, Keith Richards, Brian Jones, Charlie Watts, Bill Wyman, Anne Wiazemsky
Maa: 
GB/Ranska
Tekstitykset: 
ei tekstitystä
Kesto: 
100 min
Teemat: 
50 VUOTTA SITTEN: VUOSI 1968
DOKUMENTTIELOKUVAN HUIPUT
Kopiotieto: 
35 mm
Lisätieto: 
original in English
Vuosi 1968 oli Pariisin toukokuun opiskelijakapinan, Vietnamin sodan ja Mustien panttereiden aikaa. Se oli myös psykedelian, seksuaalisen vapautumisen ja uuden ajan popmusiikin aikaa. Martin Luther King ja Robert F. Kennedy murhattiin. Itä-Euroopassa elettiin Prahan kevät, jonka murskasivat elokuussa Varsovan liiton panssarivaunut. Hulluuden ytimessä oli Jean-Luc Godard, joka filmasi elokuvansa Sympathy for the Devil (One Plus One) Lontoossa kesäkuussa Pariisin toukokuun jälkeen. Äänityssessiossa jyrää The Rolling Stones hurjimmillaan, ja mukana ovat Mustat pantterit ja Eve Democracy (Anne Wiazemsky).

Godardin omin sanoin One Plus One on hänen ”viimeinen porvarillinen elokuvansa”, kuitenkin mukana on yllättäviä kaikuja siitä teoriasta, joka kantaa hänen Dziga Vertov –vaihettaan. Nimensä mukaisesti One Plus One on alkeellisen yhteenlaskun elokuva. Laskutoimituksen tulosta ei anneta, ongelma jätetään katsojan työstettäväksi. Elokuvan keskeiset jaksot tallettavat sarjan tilanteita, joissa The Rolling Stones rivi riviltä ja sävel säveleltä nauhoittavat lauluaan ”Sympathy for the Devil”. Godardin versioissa emme koskaan kuule laulua täydellisenä. Elokuvan lailla laulun täydentäminen jätettiin katsojalle, mutta tuottaja Iain Quarrier venytti ja pysäytti viimeisiä kuvia sen verran, että laulu kuultiin loppuun ja muutti koko elokuvan nimen Sympathy for the Deviliksi. Ensiesityksessä Godard löi häntä.

Rinnan Stones-aineiston kanssa kulkee muita, mahdollisesti samansuuntaisia jaksoja: mustan vallan edustajat keskustelevat romuvarastolla mahdollisista toimintalinjoista; pornografis-poliittisessa kirjakaupassa luetaan otteita ”Mein Kampfista” ja fasisteiksi tunnustautuvat saavat kirjoja ilmaiseksi, todisteeksi heidän on käytävä läimäyttämässä nurkassa istuvia vähemmistöryhmien edustajia. Anne Wiazemsky nähdään maalaamassa joycelaisia iskulauseita (”Freudemocracy”, ”Cinémarxism”) kaikkiin mahdollisiin seiniin ja pukeutuneena henkilöksi nimeltä Eve Democracy hän vastaa haastattelijoiden kysymyksiin vihreässä metsässä. Häneltä kysytään monimutkaisia poliittisia kysymyksiä (”Onko ainoa tapa tulla vallankumoukselliseksi intellektuelliksi lakata olemasta intellektuelli?), joihin hän vastaa joko Kyllä tai Ei. ”Koska hän on Demokratia. Mitä muuta Demokratia voi sanoa?” Hieno godardilainen vitsi.

One Plus One on elokuvana abstrakti ja staattinen, sen näkemys tuskin on monimutkaisempi kuin Anne Wiazemskyn Lontoon seiniin maalaamat sanaleikit. Kuitenkin Rolling Stones –jaksoissa on tiettyä voimaa: miten ilmaista paremmin yritys vapauttaa ääni kuvasta kuin pakottaa kuvat tallentamaan äänien rakentamista? Nykyaikainen äänitystekniikka vaatii samaa yksinäistä, eristettyä, tunnontarkkaa ja toistavaa työtä kuin elokuva. Äänet sulautuvat hyvin hitaasti musiikiksi. Kukin yhtyeen jäsenistä työskentelee yleensä yksin, kuulokkeiden ja akustisten esteiden eristämänä. Yhtä lausetta toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes se on hioutunut lopulliseen teräänsä ja nauhoitetaan ja sekoitetaan myöhemmin tuhansien muiden kanssa, mistä viimein syntyy kokonaisuus, kiihkon ja yhtenäisyyden illuusio. Voitaisiin ajatella, että vallankumouksen rakenne on samansuuntainen: sekin koostuu erillisistä sanoista ja teoista, kokonaisuudesta, jossa määrän on tultava laaduksi. On helppo nähdä, miksi Godard suuttui tuottajan muutoksista. One plus one ei voi välittää tuntua valmiista, minkä Quarrierin versio tekee; myöskään se ei pyri lietsomaan ”Myötätuntoa paholaiselle”, vaan lähinnä myötätuntoa vallankumoukselliselle taiteilijalle, joka on ryhtymässä pikemminkin rakentamaan kuvia ja ääniä kuin vangitsemaan niitä.

- James Monaco (teoksesta ”The New Wave”, 1976)