Dracula Prince of Darkness (1966)

Dracula - mörkrets furste
Ohjaaja: 
Terence Fisher
Henkilöt: 
Christopher Lee, Barbara Shelley, Andrew Keir
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Jimmy Sangster • musiikki James Bernard
Maa: 
GB
Tekstitykset: 
svensk text
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
89 min
Teemat: 
CHRISTOPHER LEE
Christopher Lee suostui palaamaan vampyyriksi Hammerille Terence Fisherin ohjauksessa Dracula Prince of Darkness (1966), jossa tuoreen veren virvoittamana tuhkasta noussut kreivi saa vastaansa tuiman munkin (Andrew Keir). Elokuva on ainoa Leen Dracula scope-laajakuvaformaatissa.

Subliimin Draculan (1958) jälkeen Lee kieltäytyi kahdeksan vuoden ajan näyttelemästä Kreiviä – lukuun ottamatta yhtä valitettavaa poikkeusta nimeltä Tempi duri per i vampiri (1959) – ja vakiinnutti samalla asemansa eurooppalaisen kauhuelokuvan johtavana näyttelijänä sellaisissa erinomaisissa elokuvissa kuin La frusta e il corpo (1963) ja jatkamalla ei-vampirististen osien esittämistä Hammerin elokuvissa (The Mummy, 1959; The Gorgon, 1963).

Tämä paluu hänen kuuluisimpaan rooliinsa otettiin vastaan ristiriitaisin tuntein lähinnä siksi, että Fisher omaksui tyylikseen kouriintuntuvan väkivallan ja rehevän poeettisuuden hätkähdyttävän kombinaation, joka antaa elokuvaan tyylikkään formalismin tuntua ja houkuttelee katsojaa pohtimaan tarinan kertomisen tapaa sen sijaan, että olisi valittu suorempi, ”viattomampi” lähestymistapa Draculaan.

Matkustavaisten ryhmä saapuu Draculan linnaan, missä kreivin palvelija (Latham) elvyttää mestarinsa ripustamalla Alanin (Tingwell) pää alaspäin sen haudan ylle, mihin Draculan tomu on kerätty ja vuodattamalla hänen verensä hautaan. Kyseessä on hallusinatorisen kaunis kohtaus, jossa kirkkaat värit ja kieppuva usva korostavat rituaalin henkeäsalpaavaa fyysisyyttä. Tingwellin elinveri vapautuu puhtaana energiana; Dracula on tulvahtaneen veren paisuttama ruumis, joka on omistautunut aistinautintojen etsintään. Naispuoliset nautinnon marttyyrit (Framer ja Shelley) joutuvat kokemaan kammottavaa väkivaltaa uskonnon voimien käsissä, joita isä Sandor (Keir) edustaa. Fisherin väijyvä kamera pitää elokuvan hätkähdyttävää tunnelmaa tehokkaasti yllä, ja tarinassa kiinnitetään enemmän huomiota henkilöhahmotukseen kuin shokkivaikutuksiin. Keirin kylmäpäinen persoona, joka torjuu munkkitoverin taikauskoisen hupsuttelun, on täysipainoinen vastine Van Helsingille.

Shelley antaa luultavasti uransa parhaan osasuorituksen kireästi pitsitettynä Heleninä, joka koskee muodonmuutoksen demonisen aistilliseksi naiseksi ja jonka munkin seivästävät / raiskaavat pelottavan brutaalisti.

– Phil Hardy (toim.): Horror, The Aurum Film Encyclopedia (1985) AA 1987