Mondo cane 2 (1963)

Tämä on maailma 2
Ohjaaja: 
Gualtiero Jacopetti, Franco Prosperi
Maa: 
Italia
Tekstitykset: 
norske tekster
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
102 min
Teemat: 
STRANGER THAN FICTION
Mondo Cane 2 (1963) valjastaa maailmamme sensaatiotehtaaksi, entistä viihteellisemmin ja välillä lavastusten voimalla. Intensiivisimmät kohtaukset kuvaavat sodan repimää Saigonia. Buddhalaismunkin polttoitsemurha perustuu tositapahtumaan, mutta elokuvassa roihuava munkki on tehostevelho Carlo Rambaldin luomus.

Mondo Cane (1962) käynnistyi kenneliin talutettavan koiranpennun kuvalla ja myös sen jatko-osan alkujaksossa nähdään koiria kalterien takana. Johdantotekstin ja selostuksen mukaan kohtaus on filmattu syyskuun 4. päivä vuonna 1963 lontoolaisella klinikalla, jossa eläinkokeissa käytettäviltä koirilta poistetaan äänijänteet, ettei niiden ulvonta häiritsisi tutkijoita. Kohtaus on omistettu Britannian elokuvasensuurille, joka hyllytti eli "vaiensi" Mondo Canen eläinten kaltoin kohtelua sisältävien osuuksien takia.

Gualtiero Jacopettin kirjoittaman selostuksen mukaan jatko-osan kipein eläinkohtaus on sijoitettu alkuun, jotta brittisensuurin olisi helppo poistaa se elokuvasta. Toisin sanoen ohjaaja rinnastaa teoksensa koe-eläimeen, jonka häiritsevä melu on vain merkki olosuhteiden julmuudesta. Tosiasiat uhkaavat pilata elokuvantekijän hyvän ironian; kirjassa Killing for Culture: An Illustrated History of Death Film from Mondo to Snuff (Creation Books, 1994) David Kerekes ja David Slater huomioivat, että klinikalla kuvatut leikkaukset näyttävät kohdistuvan äänijänteiden sijasta koirien vatsaan.

Ensin Mondo Pazzo -nimellä levitetty Mondo Cane 2 on elokuva, jota Jacopetti (1919-2011) julisti vihaavansa haastatteludokumentissa Around the World in 15 Years. Jacopettilla oli tapana korostaa eroa Mondo Canen ja sen menestystä hyödyntäneiden "mondoelokuvien" välillä. Jacopettin mukaan rahastusvaihe alkoi kakkososasta, joka polkaistiin markkinoille nopeasti tuottajien vaatimuksesta. Toisin kuin edeltäjällään, sillä ei ollut asiaa Cannesin viralliseen kilpasarjaan tai Oscar-mittelöön. Jacopetti ja Franco Prosperi ovat antaneet ymmärtää toimineensa lähinnä vastaavina tuottajina ja tilanneensa suuren osan kohtauksista alihankkijoilta - mikä voi olla näiden omalla tavallaan kunnianhimoisten dokumentaristien yritys irtisanoutua materiaalista, joka ei kaikilta osin kestä kriittistä tarkastelua.

Elokuvan voimakkaimpia osuuksia ovat värikkäät ja toisinaan hysteeriset uskonnolliset menot Italian pikkukaupungeissa, Intiassa ja Meksikossa. Jacopettin ja Prosperin ensimmäisten elokuvien hartaat hengelliset osuudet ovat vaihtuneet Sergei Eisenstein -tyyppiseen tapaan niputtaa kaikki mystiikka samaan sekoilukansioon elokuvallisten rinnastusten keinoin. Eteneminen on napakkaa mutta vailla Mondo Canen kameratyön ja leikkausten tarkkuutta ja lähes sinfonista kokonaisvaltaista rytmiä. Nykivä zoom-objektiivin käyttö hallitsee useita kohtauksia.

Uskonnollista vainoa protestoivan buddhalaisen munkin polttoitsemurha Saigonissa on elokuvan kyseenalaisin ja kiinnostavin kohokohta. Killing for Culture -kirjan lähiluku osoitti tämän osuuden lavastetuksi versioksi kesäkuussa 1963 sattuneesta tositapauksesta, minkä myös Jacopetti poikkeuksellisesti myönsi. Traagisen mielenosoituksen sijoittuminen Esso-huoltoaseman pihalle tuntuu oudolta, samoin kesken taltioinnin tapahtuva kuvakulman vaihtuminen, minkä jälkeen munkin kaapu näyttää tummemmalta - siitä syystä, että tässä välissä statistimies on vaihdettu tehostemies Carlo Rambaldilta tilattuun nukkehahmoon. Liikutaan kaukana nykyisen tiedonvälityksen ja laatudokumenttien normeista, mutta elokuvan historiasta löytyy edeltäjiä tällaisillekin metodeille. Polttoitsemurhan lavastus on tietynlainen paluu mykkäkauden uutistapausten rekonstruktioihin, joita monet katsojat saattoivat pitää täytenä totena, Thomas Alva Edisonin tuottama presidentin murhaajan kuolemantuomion kuvaus Execution of Czolgosz with Panorama of Auburn Prison (1901) eräänä esimerkkinä.

– Lauri Lehtinen 22.1.2014