Syvissä vesissä (1981)

Eaux profondes/Djupa vatten
Ohjaaja: 
Michel Deville
Henkilöt: 
Isabelle Huppert, Jean-Louis Trintignant, Sandrine Kljajic
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)
Kesto: 
94 min
Teemat: 
PATRICIA HIGHSMITH
Kopiotieto: 
KAVI 16 mm
Lisätieto: 
Patricia Highsmithin romaanista * ääniraita heikko
Isabelle Huppert ja Jean-Louis Trintignant ovat aviopari, joiden liitto on kriisissä. Todistaakseen rakkautensa mies alkaa päästää vaimonsa rakastajia päiviltä. Michel Deville ohjasi tumman, huumoria tihkuvan elokuvan Highsmithin romaanista Syvissä vesissä (1981).

Michel Devillen ura ei lakkaa yllättämästä. Elokuvissa Le Dossier 51 (1978) ja Salainen matka (Le Voyage en douce, 1980) se tuntui saaneen uuden suunnan. Alun vaaleanpunaista komediakautta ja säihkyvien pukuelokuvien kautta Devillellä oli seurannut purevan illuusioton kausi (Menestyksen maku / Le Mouton enragé, 1974). Niitä seuranneelle neljännelle kaudelle oli ominaista kypsyys ja täyteläisyys. Mutta Syvissä vesissä ei kytkeydykään siihen, vaan palaa Menestyksen makuun. Molemmissa on sama käsikirjoittaja, Christopher Frank, ja kummankin polttopisteessä on Jean-Louis Trintignant. Elokuvista muodostuukin diptyykki. Menestyksen maku ilmentää äärimmäistä illuusiottomuutta: kortistoituna, tietokoneistettuna, luokiteltuna ja poliisiyhteiskunnan lannistamana ihminen katoaa. Elokuvassa Syvissä vesissä ”inhimillinen tekijä” herää henkiin vinoutuneena aistillisuutena, jossa on intellektuaalista leimaa ja joka on täysin naisen hallinnassa. Elokuvissa Le Dossier 51 ja Salainen matka oli havaittavissa elokuvantekijän tyylin kirkas kehitys, ilmaisun täsmällinen sovittaminen tavoitteeseen. Tekijälle aikaisemmin ominaista jäätävää kovuutta ja äärimmäistä tarkkuutta varsinkin montaasissa seurasi Le Dossier 51:n hämmästyttävä notkeus ja lämmin virtaus, ominaisuudet, joita emme lainkaan kohtaa elokuvassa Syvissä vesissä.

Michel Deville on ranskalaisen elokuvan huomattavimpia tyylitaitureita. Tarvitsee vain seurata tapaa, jolla kameranliikke ja henkilöiden asemointi on yhdistetty vakuuttuakseen tästä. Ensimmäinen otos on esikuvallinen. Kamera lähtee liikkeelle Mélanien (Isabelle Huppert) kädestä ja punaisiksi maalatuista kynsistä, paljastaa hänen ja hänen vastanäyttelijänsä kasvot, liukuu kohti heidän jalkojaan, ohittaa istuvan Vicin (Trintignant) jalat, nousee hänen kasvoilleen ja päättää liikkeensä parin heijastukseen korkeassa peilissä, tavoitettuaan sitä ennen myös muita kasvoja ja katseita. Tämä virtuositeetti, joka ei ole itsetarkoituksellista, ilmenee elokuvan jokaisessa kohtauksessa. Deville käyttää kaikenlaisia kameranliikkeitä (niin panorointia kuin zoomiakin) ja kompleksista montaasia. Hän antaa uusia näytteitä taidokkaasta pikamontaasistaan, joka on vahvasti rytmistä ja toisinaan tahallisen katkelmallista. Teknisen mestaruutensa ansiosta rytmin vaihdokset ovat Devillelle helppoja, ja varsinkin hidastus toisessa osassa tapahtuu saumattomasti. ”Devilleläisen” tyylin ominaisuuksia ovat yhtäältä ellipsin ja tiivistyksen taju (esimerkiksi Vicin saattaessa tytärtään Marionia kouluun) ja toisaalta taitava ristikuvien käyttö (siirtymät tuolille heitetystä punaisesta liinasta lasilliseen tomaattimehua, Marionin mustavalkoisista vaatteista pianon koskettimiin, jne.). Nämä ovat vain mielivaltaisia esimerkkejä luovasta työstä, jossa kaikilla yksityiskohdilla on merkitystä ja josta kasvaa säröttömän kiinteä kokonaisuus.

Yllä kuvattu avausotos tarjoaa avaimen elokuvaan. Syvissä vesissä on ennen muuta elokuva katseesta. Se on sarja suoria ja epäsuoria katseita, jotka yhdistävät yhden henkilön toiseen ja toisen takaisin ensimmäiseen äärettömänä heijastussalina, loputtomana kaikukammiona. Katseet määrittelevät yhteiskunnallista areenaa, jossa yksilöt ovat luoksepääsemättömiä nomadeja. He riehuvat aikansa, koskettavat olioiden pintaa ja kohtaavat vain tyhjyyden. Tässä ilmiöiden valtakunnassa virhearvioinnit ja illuusiot ovat kuningattaria.

Elokuvana katseesta Syvissä vesissä on myös elokuva etäisyydestä ja spektaakkelista. Deville torjuu psykologian ja pidättäytyy antamasta henkilöilleen motiiveja. Tässä suljetussa maailmassa vesi on tärkeä elementti ja ikkunat ovat tärkeällä sijalla; niinpä sen keskeiseksi kuvaksi nouseekin akvaario. Toisenkin tärkeän metaforan Deville löytää Patricia Highsmithilta: Vicin etanahäkin. Päähenkilöiden vankeutta ilmentäviin kuva-aiheisiin kuuluvat myös kirjakaappilasien poikkipuut. Vic on erityisasemassa, koska hänen katseellaan on etuoikeutettu asema. Hänen roolinsa on myös eräänlainen mise en abîme elokuvantekijästä: Vic, manipuloija ja demiurgi, säätelee sadetta ja paistetta etanoidensa elämässä, mutta hän on kiintynyt niihin juuri siksi ettei niistä ole mitään hyötyä (ainoa kohtaus, jossa hän suuttuu, on se, jossa Mélanie ja Cameron haluaisivat syödä hänen etanoitaan)...

– François Ramassen mukaan (”La Cage aux escargots” [”Etanahäkki”], Positif, Décembre 1981) AA 9.5.2000