Orfeuksen testamentti (1960)

Le Testament d'Orphée, ou ne me demandez pas pourquoi!/Orfeus testamente
Ohjaaja: 
Jean Cocteau
Henkilöt: 
Jean Cocteau, Edouard Dermit, Jean Marais
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
K12
Kesto: 
77 min
Teemat: 
KÄÄNNEKOHTA: 1950-LUVUN RANSKALAINEN ELOKUVA
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Jean Cocteau sijoittaa surrealistisen kohtauskavalkadinsa Orfeuksen testamentti (1960) elävien ja kuolleiden väliseen maagiseen valtakuntaan.

Jean Cocteaun monisärmäiseen persoonallisuuteen – runoilija, piirtäjä, maalari, esseisti, romaani- ja näytelmäkirjailija, elokuvantekijä – voi ranskaa taitamaton tutustua kenties parhaiten juuri hänen elokuviensa kautta. Orfeuksen testamentti on Cocteaun viimeinen elokuva ja hänen elämäntyönsä synteesi, itsetilitys ja itsepaljastus, viimeinen lenkki trilogiaan, jonka muut osat ovat Runoilijan veri (1932) ja Orfeus (1950).

Cocteaun kaikkia sääntöjä uhmaava tapa tehdä elokuvaa on monesti ollut kauhistus puritaanisille teknikoille. “Ei ole olemassa muuta tekniikkaa kuin yksilöllistä”, on Cocteau julistanut. Vaikutus on varmasti ollut hedelmällinen: Ranskan “uuden aallon” elokuvien vapautunut ilmaisu oli pitkän kehityksen tulos ja tässä perinteessä Cocteaun osuus on ollut arvaamattoman merkittävä. "Amatööri”-Cocteau onnistui siinä mitä monet “ammattilaiset” eivät edes tiedostaneet: hän siisti ensi tuntumalta elokuvan tekniikan tyylinsä ja oman runoutensa palvelukseen. Täyttä asiaa ovat myös Cocteaun teoreettiset puheenvuorot elokuvasta. Niissä hän usein kiteyttää aforismeiksi tai paradokseiksi liian harvoin muistettuja yksinkertaisia totuuksia: “Elokuva on uni jonka me uneksimme yhdessä"; "Mikään ei vaadi enemmän totuutta kuin sepite"; "runollisella ei ole mitään tekemistä runouden kanssa”.

Orfeuksen testamentti luo kuvan maailmasta, joka on miltei häpeämättömän yksityinen ja itsekeskeinen. Mutta tätä se on sellaisella teholla ja täsmällisyydellä ja rehellisyydellä, että Jacques Rivette sai tämän elokuvan yhteydessä aiheen todeta: “Cocteau keksii uudelleen dokumentaarin." Huomio ei varmasti ole niin mahdoton miltä se näyttää.

Orfeuksen testamentin päähenkilö on Cocteau itse, runoilija joka vaeltaa ajan ja paikan tuolla puolen, "toinen jalka elämässä, toinen kuolemassa”. Näemme hänen asettuvan nykyihmisen hahmoon, joutuvan tuomioistuimen eteen tekemään tiliä elämästään runoilijana, näemme hänen kuolevan ja heräävän taas henkiin, näemme hänen kohtaavan henkilöitä, jotka ovat peräisin hänen omasta elokuvastaan Orfeus (oikeudenkäyntikohtauksen prinsessa ja Heurtebise), antiikin tarustosta (Oidipus, Minerva) tai nykyajan julkisesta elämästä (Picasso, Aznavour, Yu1 Brynner, Luis-Miguel Domnguín) – aina sama kuihtumaton kukka kädessään. Kyseessä ei, paradoksaalista kyllä, ole taaskaan mikään osoitteleva vertauskuvallisuus, sillä Cocteaun luomassa todellisuudessa ei ole vertauskuvia, vain kuvia jotka kaikki ovat yhtä lailla tosia.

Ote keskeisestä kohtauksesta, jossa runoilija on joutunut tuomareina toimivien prinsessan ja Heurtebisen eteen:

Heurtebise: Ensiksikin, teitä syytetään siitä että olette viaton, toisin sanoen odotatte oikeutta samalla kun olette kykenevä ja syyllinen kaikkiin rikoksiin sen sijaan että olisitte syyllinen vain yhteen ja me voisimme antaa teille täsmällisen rangaistuksen.

Toiseksi: teitä syytetään siitä että lakkaamatta haluatte salakavalasti tunkeutua maailmaan joka ei ole omanne. Oletteko syyllinen vai syytön?

Runoilija: Olen syyllinen kummassakin tapauksessa. Tunnustan että minua ympäröi niiden virheiden uhka joita en ole tehnyt ja tunnustan että olen usein halunnut päästä sen neljännen salaperäisen muurin yli johon ihmiset kirjoittavat rakkautensa ja unelmansa.

Prinsessa: Miksi?

Runoilija: Epäilemättä siksi että olen väsynyt maailmaan jossa asun ja koska tunnen kauhua tottumuksia kohtaan. Kyseessä on myös tottelemattomuus jolla rohkeus vastustaa sääntöjä ja tämä luomisen henki joka on ihmisille ominaisen ristiriitaisen hengen korkein muoto.

(...) Prinsessa: Mitä ymmärrätte elokuvalla?

Runoilija: Elokuva on ajattelun kivettynyt lähde. Elokuva herättää henkiin kuolleita tekoja. Elokuvassa on mahdollista antaa epätodelliselle todellisuuden ulkomuoto.

Prinsessa: Mitä pidätte epätodellisena?

Runoilija: Sitä mikä menee surkeiden rajoitustemme ohi.

– eri lähteiden mukaan Sakari Toiviainen (1983)

Jean Cocteau: Runouden tiet

Luulen että ranskalaisen elokuvan suuri etuoikeus on runous. Ranska on maa joka inhoaa runoutta, mutta se on runoilijoiden maa. Tässä on suuri ristiriita. Se voidaan ymmärtää. Runoilija ei tosiaan voi työskennellä kuin taistellen, eräänlaisessa alituisessa vastahangassa. Meillä hän on aina vastahangassa. Kuitenkin runoutta syntyy aina. Kun ihailen jotakin maalaria,  sanotaan: “Niin, se on hyvin kaunista, mutta se ei ole maalaustaidetta”. Kun ihailen jotakin urheilijaa niinkuin Al Brownia, sanotaan: "Se on hyvin kaunista, mutta se ei ole urheilua”. Ja kun ihailen jotakin elokuvaa, sanotaan: “Niin, se on kaunista, mutta se ei ole elokuvaa." Sitten kysyin, mitä se on. Minulle vastattiin: “Se on muuta”. Viimein huomasin, että tämä “muu” oli oikein hyvä runouden määritelmä. Merkitsevää on juuri tämä “muu”. Sillä runollista ei pidä sekoittaa runouden kanssa. Ranskassa on siis salaperäistä runoutta, joka toisinaan, valitettavasti, ilmaisee itseään runollisesti. Runollisella ei ole mitään tekemistä runouden kanssa. Mutta luulen että Ranskassa on erinomaisia runouden lähteitä. Huomasin sen tehdessäni elokuvia Kaunotar ja hirviö ja Orfeus sekä elokuvaa Ikuisten tähtien alla yhdessä Jean Delannoyn kanssa.

Yleisö luulee, että jos kieli ei ole runollista, kyseessä ei ole runollinen elokuva. Runoilijan ei koskaan pidä huolehtia runoudesta, sen pitää tulla esiin aivan yksin. Tekstin tulee olla hyvin kuivaa ja hyvin yksinkertaista. Runouden pitää tulla esiin kuvien järjestyksestä. Myös henkevyys ja käsityötaito sekoitetaan monesti. On selvää, etteivät ne ole sama asia. Kun teen esim. xxx minun tehtäväni ei ole huolehtia siitä mitä jälkeenpäin tapahtuu tälle xxx:lle. Sitten tulevat toiset, panevat kätensä tälle pöydälle ja yrittävät saada sitä puhumaan. Pöytä puhuu tai ei puhu. Mutta on hyvin harvinaista olla käsityöläinen ja samalla pystyä selittämään pöydän mieli. Se on kuin pyytäisi kukkia lukemaan tutkielmia puutarhanhoidosta. Runoilijan tapauksessa hänen on saatava esiin alitajuinen joka ei anna liikoja miettimisaikaa. On ilmaistava itseään eräänlaisessa hypnoosissa, eräänlaisessa unessa.

Yleisö ei pidä siitä että muutetaan pelin sääntöjä. Mutta mitä on runoilija? Hän juuri on mies joka muuttaa pelin säännöt.