Seikkailu (1960)

L' Avventura/Äventyret
Ohjaaja: 
Michelangelo Antonioni
Henkilöt: 
Gabriele Ferzetti, Monica Vitti, Lea Massari
Maa: 
Italia/Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
130 min
Teemat: 
TRILOGIATAIVAS
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
lyhyt versio • version française
Monica Vitti oli Michelangelo Antonionin muusa ”yksinäisyyden trilogiassa”, jonka avausteos Seikkailu (1960) käynnistyi Sisilian tuliperäisessä saaristossa kirkkaan auringon alla. Ihmissuhteiden häilyvyys peilasi vieraantunutta suhdetta työhön. Kuvallinen tyyli vertautui metafyysisten maisemien maalariin Giorgio di Chiricoon.

Cannes 1960. Seikkailun ensiesitys Festivaalipalatsin suuressa salissa ohjaajan ja hänen näyttelijöidensä läsnäollessa päästi valloilleen pilkkahuutojen, vihellysten ja buuausten myrskyn, jollaista ei oltu koettu sitten Carnén Juliette ou la clé des songes -elokuvan kuuluisan esityksen. Kirottu elokuvantekijä saattoi vakuuttua, että ymmärtämättömyys häntä kohtaan oli näköjään parantumatonta.

”Istuimme nauliutuneina tuoleihimme”, kertoi Monica Vitti. ”Seikkailu oli ikään kuin oma lapsemme. Kuulin takaani ivallisia huomautuksia… Antonioni oli näennäisen kylmäverinen. Mutta en koskaan ole nähnyt hänen kasvojaan niin hirveinä, kalpeina, kouristuneina. Vasta autossa hän purskahti itkuun.”

– Pierre Leprohonin teoksesta Antonioni

Minua on järkyttänyt ihmissuhteiden hauraus, moraalinen, poliittinen, jopa fyysinen epävakaisuus nykyisessä maailmassa, jossa fyysinen muuttuu metafyysiseksi, jossa tuskin on eroa tieteen ja tieteiskirjallisuuden välillä. Joka päivä me koemme ideologisen tai tunteisiin liittyvän Seikkailun. Viestinnän vaikeus on meidän draamamme ja tämä tunne hallitsee elokuvani henkilöitä, jotka olen sijoittanut rikkaaseen ympäristöön, koska siellä aineelliset vaatimukset eivät säätele tunteita. He ovat miehiä ja naisia, jotka koettavat elää normaalisti, mutta he kohtaavat niin paljon vaikeuksia, etteivät he voi välttää lopullista katastrofia. Elokuvani on yhtä hyvin optimistinen kuin pessimistinen. Viimeisessä kuvassa mies on seinää, nainen ilmaa vasten. Heitä sitoo toisiinsa sääli, alistuminen, suvaitsevaisuus, se mitä heidän elinkuormastaan on jäljellä. Olen halunnut näyttää Sisilian ilman teennäistä folklorea, niin luonnollisena kuin mahdollista, maan sellaisena kuin se on, mutta suhteessa henkilöhahmoihin ja heidän tuskaansa.

– Antonioni Seikkailusta

Keitä oikein ovat Antonionin henkilöt? Mikä on tekijän asenne luomuksiinsa? Antonionin päähenkilö on ennen kaikkea kiertolainen, joka joskus joutuu alttiiksi jopa kulkurielämän houkutuksille (Kaipuun punainen hetki). Hän matkustaa junassa, autossa, lentokoneessa, mutta ennen kaikkea jalan. Hän kuljeksii kaupungin laidoilla tai jossain huoneistossa. Ja tätä matkan jo sinänsä niin elokuvallista teemaa Antonioni käyttää kaksinkertaisena symbolina: tavoittelun, onnenetsinnän symbolina; epäonnistumisen symbolina: yritys rakastaa. Outo kirous painaa Antonionin sankareita. Hänen elokuvansa muistuttavat matkakertomusta, jossa ihmiset, sen sijaan, että etsisivät kadonnutta henkilöä (Seikkailun alibi), etsivätkin itseään. Kysymyksessä on jonkinlainen epätoivoinen avunhuuto onnelle, rauhalle, joka aina on saavuttamattomissa ja aina mahdoton. Välimatka houkuttelee pakoon ja alituiseen muuttumiseen, mutta tästä liikkumisen välttämättömyydestä syntyy ahdistus.

Me tutustumme Antonionin henkilöihin heidän eleittensä, katseensa, vaikenemisensa kautta paremmin kuin heidän sanojensa tai toisistaan lausumiensa mielipiteitten kautta, usein myös heidän heijastuskuvansa avulla. Tässä suhteessa ensimmäistä kertaa elokuvan historiassa esiintyy ihminen asettamassa itselleen kysymyksiä, joihin hän ei useinkaan vastaa huolimatta nyanssoidusta pessimismistään. Ensimmäistä kertaa katsoja tuntee, että on kysymys hänestä itsestään pohjiaan myöten, jopa hänen olemassaolonsa perusteita myöten, hän tuntee kylpevänsä pohjattomassa ja tarkkavaistoisessa psykologiassa, ja kaikki tämä tapahtuu muulla tavoin kuin sanana keinoin. Tuntee, että henkilöillä on ajatuksia, jotka kulkevat heidän mielensä lävitse ja joita he ilmaisevat tai jättävät ilmaisematta. Nämä lihalliset olennot valehtelevat (tarina valehaista Seikkailussa) ja elävät silmiemme edessä. Usein Yössä ja Seikkailussa jompikumpi parin jäsenistä tutkii toisen kasvoja niin kuin haluaisi lukea toisen sielua, imeä itseensä toisen salaisimmat ajatukset. Joka kerta kun tutkittava tuntee itseään katsottavan, hän kääntyy ja samalla toinen kääntää katseensa pois. Antonioni auttaa myös arvaamaan, mitä hänen sankarinsa ajattelevat, pelkästään näyttämällä heidän kasvonsa (Claudian pettymys, kun hän näkee Corradon tulevan Sandron asemasta Ruhtinattaren luo), hän pystyy käsittelemään näyttelijää kuin soitinta. ”Näyttelijää voi jopa petkuttaa, häntä voi pyytää tekemään yhtä asiaa, kun haluaa jotain aivan muuta”, Antonioni sanoi kerran. Omasta puolestaan hän ei tällaisesta kieltäydy. Hän panee henkilönsä lausumaan näennäisesti turhanaikaisia lauseita, joiden epäsuora tarkoitus on reaktio ja vaikutus, jonka ne tekevät muihin ihmisiin. Kun Seikkailussa Ruhtinatar uskottelee Sandron aiheuttaneen Annan katoamisen, tiedämme hyvin, ettei asia ole niin, mutta tämä repliikki on otettu osoittamaan Claudian hämmennystä.

Ihmiset valkokankaalla tajuavat yhtäkkiä, ettei riitä, että on saanut elämän, on myös osattava elää, ja vasta nyt miehet ja naiset edessämme huomaavat, että on olemassa elämisen taito ja etteivät he tunne edes sen alkeita. Rakkaus on loppujen lopuksi vain nukutusaine, joka tainnuttaa pahan, mutta ei hävitä sen syytä. Mutta sitten, kun tulee auringonpimennys, eivät avautuneet silmät enää sulkeudu. Täytyy vanheta ja oppia vanhenemaan. Antonionin myötä elokuva tulee aikuiseksi ja ruusuvesi muuttuu katkeraksi pilleriksi. Poikkeuksellisesti sana ”rakkaus” ei ole loppusoinnussa sanan ”aina” kanssa, ratkaisu ei ole onnellinen, eikä hellyttävä. Minkälainen se voisi olla? 

Seikkailun tekijä haluaa luoda elämän uudestaan, saada meidät tuntemaan sen epäröinnit, ristiriitaiset, äkkikäännökset, kuolleet hetket, pitkästyttävyyden, hiljaisuuden, yksinäisyyden, jopa meluavien pörssimiesten lauman keskellä… ”En minä tiedä”, toistavat Antonionin henkilöt. Toisaalta, tultaessa elokuvan loppuun, on paljon asioita, joita ei koskaan tiedetä, joita ei tulla koskaan tietämään. Antonioni tuntee voiman, joka kätkeytyy ilmaisematta jätettyyn, mysteerin epämääräisyyden, hiljaisuuden taianomaisen viehätyksen. Tämä epätarkkuus, tahallinen tietämättömyys, vaikeus ymmärtää ja ilmaista itseään ovat paljolti maailmastaan irroittuneen painajaismaisuuden ilmapiiriä.

Antonioni asettaa usein vastakkain taustoja ja henkilöitä, jotka eivät soinnu yhteen. Koska hän tuntee mielentilojen salaisuuden, hän käyttää puitteita, jotka antavat mielelle yllykkeitä; nämä merkit todistavat, että hän on pikemminkin suuri keksijä kuin taitava arkkitehti. Ottakaamme esimerkiksi Seikkailu. Yksi sen hienoimmista näytöistä on, että siinä täydellisesti unohdetaan Anna, jota etsitään alusta pitäen: Lisca Biancan kallioitten lohduttomuus, meren väkivaltaisuus, villit maisemat, jotka korostavat yksinäisyyttä, sateen tarkoituksellisesti ilmiasukas käyttö, omituisten ja epätavallisten sisilialaisten miljöiden rajaus, joka korostaa arkkitehdin taiteellista kriisiä, Noton kellotorni: kaikki tämä auttaa ymmärtämään tunteita.

– Otteita Gilles Jacobin esseestä ”Yksinäisyyden tiet”, ilmestynyt suomeksi kokoelmassa Uuteen elokuvaan