Muukalaisten paratiisi (1984)

Stranger Than Paradise
Ohjaaja: 
Jim Jarmusch
Henkilöt: 
John Lurie, Eszter Balint, Richard Edson
Lisähenkilöt: 
kuvaus Tom DiCillo • musiikki John Lurie
Maa: 
USA/BRD
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
S
Kesto: 
89 min
Teemat: 
JIM JARMUSCH
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Muukalaisten paratiisi (1984) kasvoi lyhytelokuvasta täyspitkäksi läpimurroksi, joka esittelee erään Jim Jarmuschin lempiteeman: miten vierasmaalaiset kohtaavat Amerikan. Tässä unkarilainen serkku (Eszter Balint) tulee New Yorkiin vastahakoisen isännän John Lurien vieraaksi.

Nichols Rayn opissa 1970-luvun lopulla ollut Jim Jarmusch (s. 1953) nousi lyhyessä ajassa riippumattoman amerikkalaisen elokuvan uuden sukupolven kärkihahmoksi. Rayn ja Wendersin kanssa työskennellyt Jarmusch on hakenut jonkinlaista keskitietä amerikkalaisen ja eurooppalaisen perinteen välissä. Hänen tavaramerkkinsä on minimalistisen pelkistetty tyyli, katkelmallinen kerronta, josta on pyritty karsimaan ulkokohtainen dramatiikka. Jarmuschin maineen perusta on edelleen hänen toinen elokuvansa Muukalaisten Paratiisi, joka syntyi 120 000 dollarin minibudjetilla ja palkittiin Cannesissa Kultaisella Kameralla ja Locarnossa Kultaisella Leopardilla.

Muukalaisten Paratiisi jakaantuu kolmeen osaan tai lukuun, joista ensimmäinen sijoittuu New Yorkiin, tilanteeseen, jossa unkarilaissyntyinen Bela eli Willie saa yllättäen vieraakseen 16-vuotiaan serkkunsa Evan, joka on läpikulkumatkalla tätinsä luo Clevelandiin. Toisessa osassa, vuotta myöhemmin, Willie ja hänen ystävänsä Eddie saavat päähänsä lähteä tapaamaan tyttöä Clevelandiin. Kolmannessa osassa nimeltä "Paratiisi" kaikki kolme matkaavat Floridaan etsimään amerikkalaista unelmaa. Erinäisten surkuhupaisten vaiheiden jälkeen kolmikon tiet eroavat ja katsojalle jää surullinen tunne menetetyistä mahdollisuuksista, elämän ja ihmissuhteiden hauraudesta, absurdisuudesta ja traagisesta sattumanvaraisuudesta.

Jarmusch ei yksinkertaista tarinaansa juuri koristele tai dramatisoi. Hän kertoo kokonaisin, pitkin kohtauksin, joita muutamat mustat ruudut erottavat toisistaan, käyttämättä lähikuvia, leikkausta tai toimintaa siinä näennäisen elävöittävässä mielessä kuten vakiintunut tapa eli klassinen kerronta vaatii. Menetelmä saattaa olla osin niukan budjetin sanelema, mutta yhtä kaikki se toimii tehokkaasti. Kuvat ja äänet ovat läsnä paljaina, karheina, puhtaina, tavalla joka saa ajattelemaan niiden olemusta ja väärinkäyttöä ja palauttaa mieleen Ozun ja Dreyerin arkuuden. Ozun lailla hän välttää liikuttamasta kameraa ja Dreyerin lailla hän poistaa kuvasta kaiken ylimääräisen.

Jarmuschin käsittelyssä maailma välittyy kokonaisina, aineellisina kappaleina. Ja vaikka hänen elokuvaansa tuskin voidaan lokeroida mihinkään sellaiseen sarjaan kuten "Amerikan todelliset kasvot" tai "Amerikka ensi polven siirtolaisen kokemana", niin sen esittämä kuva unelmien maasta on myös tätä. Näkemys on armoton ja harhakuvaton, ankeus hallitseva tunnelma niin New Yorkin, Clevelandin kuin Floridankin kuvissa. Jarmusch ei osoittele, rinnasta eikä kaivele mitään erityisiä epäkohtia tai valitse erityisen rumia näkymiä. Unelmien paratiisin ja rähjäisen todellisuuden, mainosten lupausten ja olemassaolon tyhjyyden välinen ristiriita kasvaa esiin pakottomasti mutta sitä elimellisemmin.

 Lämmitystä vaille oleva tv-päivällinen, tie, auto, hampurilaisbaari, motelli, uhkapeli – muiden muassa nämä ainekset Jarmusch neuloo kuvaamansa elämän muodon kudokseen, sen puhuviksi merkeiksi. On epäilemättä liian latteaa sanoa, että viime kädessä kysymys on aikamme näköalattomuudesta ja juurettomuudesta tai korjaamattomasta vieraantumisesta. Kysymys saattaa olla paljon muustakin, mutta ainakin noille ilmiöille Jarmusch on antanut kuvat ja äänet, jotka eivät soinnu valheellisilta.

– Sakari Toiviaisen (1985) ja muiden lähteiden mukaan.