Kuolematon tarina (1968)

The Immortal Story/Une histoire immortelle/Den odödliga historien
Ohjaaja: 
Orson Welles
Henkilöt: 
Orson Welles, Jeanne Moreau, Roger Coggio
Lisähenkilöt: 
musiikki Erik Satie
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja: 
S
Kesto: 
58 min
Teemat: 
JEANNE MOREAU
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Karen Blixenin novellista • original in English
Orson Wellesin Kuolematon tarina (Une Histoire immortelle, 1968) on Ranskassa televisiolle tehty tunnin mittainen draama, joka perustuu Karen Blixenin novelliin. Macaon mahtava kauppias (Welles) haluaa muuttaa legendan todeksi. Pääosassa loistaa Jeanne Moreau.

Elokuvassa Nainen Shanghaista (1947) Orson Welles nuoren merimiehen osassa sanoi Macaota maailman syntisimmäksi kaupungiksi. Tällä hän yritti tehdä vaikutuksen naiseen, joka myöhemmin yrittäisi tuhota hänet. Ja pahuuden voimat, nainen, hänen asianajajamiehensä ja tämän yhtiökumppani lavastivat draaman saadakseen nuoren merimiehen satimeen. Elokuvassa Kuolematon tarina, yhtä sukupolvea myöhemmin, Welles käyttää tätä faabelia filosofisen tutkielmansa perustana. Hänen käyttämänsä alkuteos, Blixenin novelli, sopii kuin valettu hänen tarkoituksiinsa ja seuraa sitä varsin tarkkaan maustaen sen omilla rytmeillään ja sävytyksillään. Hänen sankarinsa Mr. Clay, kuolemaisillaan oleva ja satumaisen rikas macaolainen kauppias, haluaa todistaa voimansa muuttamalla tyypillisen merimiesjutun legendasta todeksi – tarinan rikkaasta miehestä, joka palkkaa nuoren merimiehen tekemään vaimonsa raskaaksi. ”En pidä keksityistä asioista”, hän miettii. ”En pidä ennustuksista. Pidän tosiasioista… Ihmisten pitäisi kertoa vain asioista, jotka ovat jo tapahtuneet.”

Welles, kuten hän itsekin on todennut, on ensi sijassa ideoitten mies ja jokainen hänen elokuvansa on jossain määrin filosofinen draama. Kuolematon tarina on Wellesin uran teatterimaisin työ. Näyttämö on paljas ja yksinkertainen, tarvikkeet ovat näkyvillä, asiat esitetään ja toistetaan eri näkökulmista ja henkilöt ovat tietoisia rooleistaan. Edelleen on eriskummallista, että Kuolematon tarina on miniatyyri, kestoltaan noin tunnin mittainen, ja Wellesin ensimmäinen värielokuva sitten teoksen It’s All True (1942, keskeneräinen). Värit ovat pehmeitä ja unenomaisia, mikä tuo mieleen Fellinin lausunnon, että elokuvien värit ovat kuin ”hengittäisi veden alla”, sillä ”elokuva merkitsee liikettä, väri liikkumattomuutta”. Kuolematon tarina on ideadraama, suoraviivainen ja älyllisesti välitön. Mutta emotionaalisesti se on salaperäinen; tavassaan luoda jännitettä liikkumattomuuden ja tarkoitushakuisuuden välille.

Kuolematon tarina eroaa aikaisemmista Wellesin elokuvista siinä, että sen prologi – jota Welles yleensä käyttää ennakoidakseen kuolemaa – käsittelee menneisyyttä, ei tulevaisuutta ja tuhoa. Kolmen kauppiaan kuoro keskustelee lyhyesti ja ytimekkäästi niistä olosuhteista, jolloin Clay ajoi liikekumppaninsa (Virginien isän) itsemurhaan ja otti haltuunsa tämän kartanon. Wellesin aikaisemmat sankarit etsivät menneisyydestä viattomuuden muistojoen lohtua, vaikka kuinkakin illusorista; Clay kunnioittaa menneisyyttä, mutta vain siksi, että se vahvistaa hänen nykyisen asemansa. Hän luetuttaa kirjurillaan Levinskyllä vanhoja tilikirjojaan ja halveksii tämän kertomaa Iisakin kirjan ennustusta: ”… ja vedet tulevat virtaamaan erämaassa”. Viattomuudella, halulla ja hedelmällisyydellä ei ole mitään arvoa hänelle. Merimiehen ihanteiden vastapainoksi hän asettaa kullan lujuuden: ”Hän on nuori, vai mitä Levinsky? Hän on täynnä elämän mehuja. Hänellä on verta suonissaan. Oletan, että hänellä on kyyneleitä. Hän kaipaa ja ikävöi asioita, jotka hajottavat ihmisiä – ystävyyttä, rakkautta… Mutta kulta, nuori mies, on lujaa, se on kovaa, se on vakuus hajoamista vastaan.” Clayn yritys tehdä todeksi merimiesten kertoma tarina on halveksunnan ele ennustuksia kohtaan, yritys tehdä mahdollisesta menneisyyttä, mutta sekä Levinsky että Virginie ennustavat useita kertoja, että Clayn viimeisin uhkayritys aiheuttaa hänen kuolemansa. Clay luulee, että tulevaisuus merkitsee vaaraa, koska se merkitsee kuolemaa, mutta viime kädessä juuri menneisyyden koneisto, hänen harhaluulojensa summa johtaa hänen tuhoonsa.

Prologin tihentynyt jännite varoittaa katsojaa siitä, että tarina ei niinkään käsittele sankarin yrityksiä vangita menneisyys kuin hänen yrityksiään paeta sitä. Mutta minne hän voi paeta? Lasipallo Citizen Kanen alussa kuten Mahtavien Ambersonien prologi lataavat mysteerin ja romantiikan tuntuja. Kauppiaitten armoton analyysi Kuolemattoman tarinan alussa jättää katsojan autiuteen ja vasta lopussa Welles vetää esiin uuden mahdollisuuden – simpukankuoressa, josta kaikuu meren ääni, viesti toisesta maailmasta. Wellesin elokuvien tavallinen kuvio on näin käännetty täsmälleen päälaelleen eikä simpukankuoren pudottaminen merkitse samaa kuin lasipallon pudottaminen Citizen Kanessa. Kanen kuollessa tunnemme kunnioitusta ja kiihtymystä ja pallon särkyminen on jännittävää – me jaamme Kanen poislähdön suuruuden. Vasta jälkeenpäin tulemme tietoisiksi niistä menetyksen ja turhuuden tunnuista, jotka liittyvät palloon. Clayn pudottaessa simpukankuoren tiedämme kuitenkin, että hän on pyyhkinyt itseltään pois kaikki muut vaihtoehdot paitsi itsekkyyden ankeuden. Kun sitten näemme äänettömästi keinuvan, mykän simpukankuoren (emme näe sen putoavan), tajuamme äkkiä hyvin voimakkaasti, että vaihtoehto on sittenkin aina ollut olemassa – mysteerin kuulematta jäänyt, vapauttava ääni. Löytämisen aistimus sattuu yhteen tuhoutumisen hetken kanssa.

Clay kuolee, koska hänen minänsä, hänen tietoisuutensa on musertanut hänet. Virginie katsoo rauhallisesti poispäin Levinskyn lukiessa mestarin hautakirjoitusta: ”On hyvin vaikeaa niillä ihmisillä, jotka haluavat asioita niin kipeästi, etteivät he voi tulla toimeen ilman niitä. Jos he eivät voi saada näitä asioita, se on kovaa. Ja kun he saavat ne, se on varmasti todella kovaa.” Levinsky panee simpukankuoren korvalleen ja kuuntelee jonkun kauan sitten hävinneen aallon kaikua. ”Olen kuullut sen aikaisemminkin, kauan sitten … mutta missä?” Kanen elämän turhuus tiivistyy elokuvan lopun palavassa kelkassa; unohtunut mahdollisuus on Clayn viimeinen oivallus. Puoli ihmisikää erottaa Citizen Kanen huolellisen laadukkuuden ja Kuolemattoman tarinan kiihkottoman yksinkertaisuuden. Korostuksen muuttuminen muistuttaa meitä siitä, että Wellesiä ei pohjimmiltaan sittenkään kiinnosta epäonnistuminen, vaan lupaus.

– Joseph McBride, teoksesta Orson Welles (1972)