Ranskalainen päiväkirja (1961)

Chronique d'un été/Fransk dagbok
Ohjaaja: 
Jean Rouch, Edgar Morin
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
86 min
Teemat: 
DOCPOINT: JEAN ROUCH
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
ensimmäinen cinéma-vérité-elokuva • sosiologinen dokumenttielokuva
Rouchin kuuluisimpia ja palkituimpia ”totuuselokuvia” on Ranskalainen päiväkirja (1961), jonka hän teki yhdessä Edgar Morinin kanssa oman heimonsa eli nuorten pariisilaisten keskuudessa. Kaiken kirvoittavana kysymyksenä on: ”Oletteko onnellisia?”

Cinéma véritéstä, ”totuuselokuvasta”, on puhuttu muutamia vuosia, tarpeeksi pitkään ja paljon, niin että koko asiasta on jo vaikea muodostaa selvää käsitystä. Suuri yhdistävä tekijä lienee luonteeltaan tekninen: cinéma vérité viittaa uudentyyppisiin elokuviin, yleensä, muuta ei välttämättä dokumentaarisiin, joissa on käytetty hyväksi kevyttä kalustoa – kameroita, valaistuslaitteita – ja joissa ääni tallennetaan samaan aikaan kuin kuva. Entistä kevyemmät laitteet ovat tehneet mahdolliseksi tunkeutua uusille alueille, joille ennen ei ole päästy. Kaikilla elokuvan alueilla on saatu uusia virikkeitä ja haasteita.

Ranskalainen päiväkirja, jossa Rouchin työtoverina oli sosiologi Edgar Morin, koostuu haastatteluista ja tutustumisyrityksistä kesäisessä Pariisissa 1960. Haastateltavat olivat tekijöiden henkilökohtaisen huolenpidon kohteina: Renaultin tehtailla työskentelevä mies menetti paikkansa filmauksen takia, Rouch hankki hänelle uuden. Aineistoa kertyi yli 20 tuntia; Rouch itse olisi ihannetapauksessa halunnut esittää kaiken, mutta luonnollisesti elokuva kaupallista levitystä varten täytyi leikata vakiomittaan, puoleentoista tuntiin.

Ehkä on totta, että aineiston supistamisella on ollut jonkin verran kuristava vaikutus: järjestävä periaate ei ole kovin ilmeinen. Elokuvassa Ihmispyramidi aineisto on strukturoitu paremmin: siinä osittain lähestytään juonitarinaa ja näytellään eräänlaista psykodraamaa. Mutta Ranskalainen päiväkirja käy yksinkin metodin puolustuksesta. Päinvastoin kuin voisi odottaa, kamera kirvoitti haastateltavat täysin.

”Kun ihmiset alkoivat tunnustuksensa”, kertoo Rouch, ”niillä ei tuntunut olevan mitään rajaa. Joidenkin mielestä tämä kaikki on ekshibitionismia, minusta ei. Kyseessä on hyvin oudon tyyppinen tunnustus kameran edessä, jossa kamera on sanokaamme, vaikka kuin peili ja myös ikkuna, joka on avoinna ulos. Ihmiset, joilla on huolia, näkevät ainoana ulospääsytienään ikkunan avaamisen: he haluavat kertoa muille, millaisia heidän huolensa ovat.”

Jotkut spontaanisti syntyneet tuokiot, yllättämiset, ovat ainutlaatuisia, niiden sieppaaminen olisi tuskin ollut mahdollista tavallisen dokumenttielokuvan keinoin. Tunnettu esimerkki on eräs kahvilakeskustelu, jota Rouch itse johdattelee. Heitellään arkipäiväisyyksiä, kunnes nuoren tytön käsivarressa huomataan numero. Kaikki eivät heti tiedä sen alkuperää, ja Rouch sieppaa nopeasti heidän kauhistuneet reaktionsa ilmoittaessaan, että sen on keskitysleirin merkintä.

Lopussa tekijät keskustelevat työstään. Mitä jos joku haastateltavista on valehdellut? Sille ei voi mitään, eikä se haittaa mitään: puhujilla on syynsä, valhekin täytyy hyväksyä kokonaiskuvaan kuuluvana asiana.

– Peter von Bagh (1966)