Katkera maa (1957)

This Angry Age/Den bittra jorden/The Sea Wall
Ohjaaja: 
René Clément
Henkilöt: 
Anthony Perkins, Silvana Mangano, Alida Valli
Lisähenkilöt: 
käsikirjoitus Irwin Shaw, René Clément
Maa: 
Italia/USA/Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
104 min
Teemat: 
MARGUERITE DURAS
Kopiotieto: 
KAVI 35 mm
Lisätieto: 
Marguerite Durasin romaanista Barrage contre le Pacifique • English version
René Clémentin Katkera maa (1957) pohjaa kirjailijan romaaniin Un barrage contre le Pacifique. Leskiäiti (Jo Van Fleet) yrittää pitää rautaisessa otteessaan niin aikuistuvia lapsiaan (Anthony Perkins ja Silvana Mangano) kuin perheen riisiplantaasiakin.

Katkera maa pohjautuu väljästi Marguerite Durasin realistiseen, omaelämäkerralliseen ja vielä perinteistä kerrontatekniikkaa noudattelevaan romaaniin Un Barrage contre le Pacifique (Gallimard, 1950), jossa Rakastajan tarina on jo iduillaan. Kohtalon ironiaa lienee, että molemmista tehtiin elokuvaksi oman aikansa kansainvälinen superproduktio. Katkeran maan kohdalla laskelmoinnit eivät kuitenkaan onnistuneet. Nimikin muutettiin kesken kaiken muotoon This Angry Age, joka viittaa pikemminkin 50-luvulla muodikkaaseen neuroottiseen nuorisoon kuin merta vasten rakennettuun patoon (The Sea Wall), joka on koko tarinan lähtökohta ja yksi Durasin elämän symboleista. Käsikirjoitus ei ilmeisesti alunperinkään ollut järin onnistunut, ja kaupallisista syistä tehdyt leikkaukset ovat katkelmoittaneet sitä entisestään.

Duras kertoo romaanissaan äidistään, vaatimattomasta ranskalaisesta opettajattaresta, joka lähtee vuosisadan alkupuoliskolla Ranskan Indokiinaan paremman tulevaisuuden toivossa. Leskeksi jäätyään hän hankkii ison riisiviljelmän Kambodzasta ja yrittää taata lapsilleen leveämmän tulevaisuuden rakennuttamalla padon valtamerta vasten. Käy kuitenkin ilmi, että siirtomaaviranomaiset ovat huijanneet häntä myymällä viljelykelvottoman alueen, jolle rakennettu pato vielä murtuu. Elämän taistelut ovat vieneet äidin mielenvikaisuuden partaalle, ja kirjan lopussa hän kuolee epätoivosta. Kuvaus suomii säälittä siirtomaavallan vääryyksiä, joiden kohteena ovat niin alkuperäisväestö kuin köyhät valkoisetkin. Durasin kaksi veljeä ovat tässä varhaisteoksessa vielä sulautuneet yhdeksi (Josephiksi), jossa on piirteitä molemmista. Myöhemmin ratkaisevaksi henkilöksi osoittautuva kiinalainen rakastaja näkyy vasta perheen nöyryyttämän rikkaan plantaasinomistajan pojan hahmossa, joka turhaan pyörii nuoren Margueriten (Suzannen) ympärillä.

Katkerassa maassa romaanin tapahtumat on siirretty Thaimaahan. (Sisäkuvaukset on tehty Cinecittassa Roomassa). Aikoinaan eksoottiset ulkokuvaukset lienevät tuottaneet paljonkin iloa, mutta siirtomaatodellisuudesta ne antavat varsin kesytetyn käsityksen. Jo Van Fleet on erinomainen äitinä, mutta hänen tarinaansa ei synny kaarta, hänen pato-pinttymänsä ei nouse todelliseksi. Anthony Perkinsin Josephissa on veljesten herkkyyttä, villeyttä, hulluutta, mutta Silvana Manganon jäykkä Suzanne ei tuo hetkeksikään mieleen 16-vuotiasta Durasia. Hänen onneton kosiskelijansa Albert (Nehemia Persoff) vastaa muutamista elokuvan koskettavimmista hetkistä, mutta elokuvaan ympätyn ns. onnellisen lopun takaava perinteisen kyyninen seikkailija-rakastaja Michel (Richard Conte) on todellakin jostain muusta tarinasta.

Elokuva ärsyttää, mutta puutteineenkin se pitää sisällään jotain Durasin lumosta: niin kuin kuulisi taas jutunsirpaleita tutuista henkilöistä, tutuista tapahtumista, niin kuin näkisi palasen jostain ennen näkemättömästä valokuvasta. Esimerkiksi kapakkakohtaus, jossa perhe naurusta ulvoen vertailee autorämäänsä rikkaan Albertin autoon ja heittäytyy suinpäin surkeuteensa, on täyttä Durasia. Samoin Josephin leppymätön viha-rakkaussuhde äitiinsä tai sisarusten lähes insestiset tanssikohtaukset.

– Films and Filmingin (April 1958) ja Film Quarterlyn (Fall 1958) mukaan Satu Laaksonen 1993