Seitsemäs sinetti (1957)

Det sjunde inseglet/The Seventh Seal
Ohjaaja: 
Ingmar Bergman
Henkilöt: 
Max von Sydow, Bengt Ekerot, Nils Poppe
Maa: 
Ruotsi
Tekstitykset: 
English subtitles
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
96 min
Teemat: 
INGMAR BERGMAN 100 VUOTTA
Kopiotieto: 
2K DCP
1300-luvulle ajoittuvassa elokuvassa Seitsemäs sinetti (Det sjunde inseglet) mustan surman raivotessa ristiritari haluaa tehdä vielä yhden hyvän työn ennen viimeistä shakkierää Kuoleman kanssa. Metafyysisen aiheen käsittely on notkeaa ja apokalypsin ja huumorin yhdistelmä on oikea, tuloksena yksi elokuvan historian eniten vaikuttaneista teoksista. Max von Sydowista ja Bibi Anderssonista tuli keskeisiä Bergman-näyttelijöitä.

Ingmar Bergman on kertonut, miten hän lapsuudessaan kulki isänsä kanssa saarnamatkoilla maaseutukirkoissa. Monilla Seitsemännen sinetin yksityisillä kuvilla onkin vastineensa kirkkomaalauksissa; esimerkiksi Ritarin ja Kuoleman shakkiottelussa, Pyhällä Neitsyellä (Jofin näyssä) niityllä, kuoleman tanssilla. Kun isä saarnasi, poika ahmi katseellaan freskoja. Eräässä jaksossa Jöns ja Ritari saapuvat kirkkoon, jossa maalari kovalla kiireellä tekee seinämaalauksia kansan kauhuksi ja mielenylennykseksi. Mutta Bergman antaa myös ymmärtää, ettei Seitsemäs sinetti pyri olemaan realistinen kuvaus Ruotsin keskiajalta: ”Se on moderni runo, siinä esitetään modernin ihmisen maailmankuva keskiaikaisin rakennusainein, joita on käsitelty hyvin vapaasti. Elokuvan Ritari palaa sodasta aivan kuin sotilas nykyaikanakin palaa sodasta.”

Näemme, miten Bergmanin mielikuvitusmaailma on kukkuroillaan kristillisiä aiheita. Elokuva perustuu myös Johanneksen Ilmestykseen niiltä osin, joissa Ritarin vaimo Karin lukee postillaa palanneelle miehelleen ja tämän seuralaiselle. Kohtauksen tarkoitus on kuvata sitä puolen tunnin äänettömyyttä taivaassa, joka seurasi kun Karitsa oli avannut seitsemännen sinetin. ”Voi, voi, voi maan päällä asuvaisia niiden jäljellä olevain pasuunain äänten tähden, joihin kolmen enkelin vielä on määrä puhaltaa”, on kirjoitettu Johanneksen Ilmestyskirjassa. On helppo vetää paralleeli tästä turmion näystä sen tuhon uhkaan, joka nykyaikana väikkyy ihmiskunnan yllä. Tämän tunteen luulisi olevan yleisemmän meidän päivinämme kuin 1300-luvulla, huolimatta Mustasta Surmasta, joka raivoaa maisemassa, missä Ritari ja Jöns liikkuvat. Ritari – ja ristiretken rasitus liittyneenä ruttoon ja henkiseen välinpitämättömyyteen – vastaa tunnoissaan modernia ihmistä, hänen turhautumistaan ja kaikkia kokemiaan raakuuksia, jotka kaikki eivät johdu natsismin tapaisesta suunnitelmallisesta pahuudesta. Pahan voi kokea myös kaikkialla läsnäolevana, kuin konsanaan elämämme käyttöaineena. Tässä tapauksessa mielenkiinto kääntyy ulkoisesta sisäiseen, yhteiskunnasta yksilöön, yksilön tilasta hänen sieluunsa. Näitä ongelmia Seitsemäs sinetti käsittelee, ja keskellä maailmankatsomuksellista kriisiä se edustaa kypsää filosofista teesiä.

”Seksi, taide ja fantasia” ovat Eugene Archerin mukaan ne lohduttavat tekijät, joita Bergmanin elokuvissa tarjoillaan olemassaolomme vääjäämättömän yksinäisyyden tilalle. Pisimmälle etenevä, kuten Ritari, eksyy. Jofille ja Mialle maailma on selviö, heidän oman olemassaolonsa funktio. ”Joskus luulen, että kysyminen on tärkeintä”, sanoo Ritari hirvittävässä kohtauksessaan roviolle joutuvan naisen kanssa. Sen vuoksi hän ymmärtääkin uskon olevan älyllistä taistelua. Mutta ainoa hyödyllinen teko hänen elämässään tulee olemaan se, että hän on pelastanut Jofin ja Mian. Ritari saa siis mahdollisuuden luovaan toimintaan. Hänen elämällään on ollut tarkoitus.

Seitsemäs sinetti avautuu katsojalle hitaasti. Tämä johtuu osaltaan monista tasoista, joissa kertomus etenee – teoksen polyfonisesta rakenteesta. Kehyskertomushan on Kuoleman kanssa pelattu shakkiottelu, uhanalainen näky, jota merenrannan autius korostaa. Seitsemännellä sinetillä on plastinen tehonsa kuin vain harvoilla Bergmanin elokuvilla, harmoninen rytmi siitä huolimatta, että teoksesta voi löytää niinkin erilaisia tyylillisiä vaikutteita kuin saksalainen ekspressionismi, japanilainen elokuva (Kurosawa) ja ruotsalainen traditio.

– Jörn Donner (teoksesta Paholaisen kasvot, 1967) , ST. Tekijätietoa päivitti AA 2.12.1999