Son nom de Venise dans Calcutta désert (1976)

Ohjaaja: 
Marguerite Duras
Henkilöt: 
Nicole Hiss, Michael Lonsdale, Sylvie Nuytten
Maa: 
Ranska
Tekstitykset: 
suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
S
Kesto: 
120 min
Teemat: 
MARGUERITE DURAS
Maineikas India Song (1975) erottaa kuvan ja äänen toisistaan. Sisarteos Son nom de Venise dans Calcutta désert (1976) purkaa edeltäjänsä kauneuden yhdistämällä samaan ääninauhaan autioituneen kartanon rauniot.

Marguerite Durasin omista ohjauksista kenties tunnetuin, India Song (1975), ei nimestään huolimatta ole kuvattu lähelläkään Intiaa. Huomattava osa elokuvan ulkokuvista on kuvattu Pariisin lähistöllä, Bois de Boulognen eteläkärjessä sijaitsevassa Rothschildin suvun huvilan liepeillä. Muinoin loistelias huvila oli ollut jo pitkään autiona, kun Duras valitsi sen kuvittamaan 1930-luvun kolonialistisen seurapiirin degeneraatiota. Toisen maailmansodan aikaan sitä olivat asuttaneet ensin saksalaismiehittäjät, sitten amerikkalaiset liittoutuneet. Rakennus oli kummankin valloittajajoukon jäljiltä huonossa kunnossa.

India Songin jälkeen Duras ei saanut rauhaa jo 1960-luvun puolivälin romaaneistaan tutulta hahmoltaan Anne-Marie Stretteriltä, Kalkuttan Ranskan suurlähettilään puolisolta, joka aavemaisen tyynesti ja ilmeettömästi lipuu halki elokuvan. Historian kammottavuudet siirtomaavallasta sotiin vaativat vielä uutta käsittelyä. India Songin kuvauksissa Duras ei ollut uskaltanut astua sisään huvilaan, sillä hän pelkäsi törmäävänsä siellä juutalaisia kiduttavien natsien haamuihin. Myöhemmin hän kuitenkin palasi rikospaikalle kuvaajansa Bruno Nuyttenin kanssa, astui huvilaan soittaen samalla elokuvan ääninauhaa ja kiersi rakennuksen läpikotaisin, kellareista lähtien. Elämäkerturi Laure Adlerin mukaan hanke tuntui haudanryöstöltä, jossa Durasin kalmainen mielikuvitusmaailma sekoittui toisen maailmansodan kauhuihin.

Haudanryöstöstä syntyi elokuva Son nom de Venise dans Calcutta désert (1976), jonka ääninauha on aivan loppua lukuunottamatta sama India Songin kanssa. Jo India Song oli radikaali erottaessaan äänen kuvasta, mutta nyt loputkin elokuvan äänistä ovat hahmottomia ja vailla kiinteää olomuotoa. Kuulemme tanssiaisväen juoruilun ja mahdottomasta rakkaudesta hurjistuneen varakonsulin mylvinnän, mutta kuvassa näemme vain raunioitunuteen huvilan rappion kelmeän ornamentiikan. Elokuva irtautuu kuvaamansa hävityksen keskeltä vasta lähellä omaa loppuaan. Vaikka ainuttakaan India Songin hahmoista ei kuvissa esiinny, kohtaamme jylhien raunioiden vastapainoksi kaksi modernissa huoneistossa oleilevaa naista, jotka tuntuvat olevan yhtä irrallaan ääniraidasta kuin juuri nähdyistä kuvista. Heidän eleetön olemisensa huokuu samanlaista hiljaista voimaa kuin Nathalie Grangerin (1972) naisparin tyyneys. Raunioihin rakentunut taikapiiri murtuu.

Elokuva päättyy auringonlaskuun, kuin viimeiselle rannalle, josta kaikki muu on jo pois pyyhkiytynyt. Tässä kohtaa myös ääniraita poikkeaa alkuperästään. Kaksi miesääntä keskustelee kerjäläisnaisesta, joka vaeltaa sotareittejä ja kauppareittejä pitkin kohti auringonlaskua, pää tyhjänä ja sydän kuolleena, tarkoituksenaan eksyminen.

Durasin hyvä ystävä, kirjailija ja filosofi Maurice Blanchot kirjoitti 1940-luvun lopulla kirjallisuuden oikeudesta kuolemaan. Blanchot’lle kieli syntyy haudan tyhjyydestä, kuoleman konkreettisuuden kohtaamisesta, läheisessä kosketuksessa kauhuun. Kauhu on prosessi, jossa ”se, mikä lakkaa olemasta, jatkaa olemistaan; se, mikä unohdetaan, tekee yhä tiliä muistolle; se, mikä kuolee, kohtaa vain kuolemisen mahdottomuuden; se, mikä haluaa kurottaa tuonpuoleiseen, jää yhä tälle puolen”. Son nom de Venise dans Calcutta désert siirtää saman kauhun paitsi omaa muotoaan, myös itseään edeltäviä teoksia purkavaan elokuvaraunioon.

Tytti Rantanen 8.4.2014 Lähteinä Adler, Laure 1998: Marguerite Duras. Gallimard, Pariisi., Blanchot, Maurice 1972: La littérature et le droit à la mort. Teoksessa La Part du Feu (alkuteos 1949). Gallimard, Pariisi, 293–331.