Vidas Secas (1963)

Förtorkade liv
Ohjaaja: 
Nelson Pereira dos Santos
Henkilöt: 
Átila Iório, Maria Ribeiro, Orlando Macedo
Maa: 
Brasilia
Tekstitykset: 
svenska texter/suom. tekstit (E)
Ikäraja: 
K16
Kesto: 
103 min
Teemat: 
ELOKUVAN HISTORIA K2014
Lisätieto: 
Graciliano Ramosin romaanista
Latinalaisessa Amerikassa uusien aaltojen vaikutus oli valtava. Brasilian Cinema Novon perustajiin kuului Nelson Pereira dos Santos. Pitkään valmisteilla ollut Vidas Secas (1963) oli filmatisointi Gracíliano Ramosin romaanista, ”Brasilian Vihan hedelmistä”, väkevä visio Koillis-Brasilian alikehittyneisyydestä.

Vuonna 1958 Nelson Pereira dos Santos matkusti Koillis-Brasiliassa tehdäkseen dokumenttielokuvan aluetta kohdanneesta suuresta kuivuudesta. Onnettomuuden uhreiksi joutuneiden draama toki häneen syvän vaikutuksen ja hän kirjoitti tarinan heistä, mutta resurssien puuttuessa ei voinut toteuttaa sitä. Silloin hän muisti Graciliano Ramosin (1892—1953) romaanin “‘Vidas Secas”, joka oli merkittävä todistajalausunto maa- ja maatyöläiskysymyksestä ja sisäisestä muuttoliikkeestä.

Vidas secasin tapahtumat sijoittuvat Koillis-Brasilian valtavalle kuivalle seudulle, jolla pieni ryhmä maanomistajia hallitsee suunnattomia alueita. Olosuhteet ovat edelleen puhtaasti feodaaliset ja – elokuvan antaman tiedon mukaan noin 27 miljoonaa ihmistä elää kurjuudessa. Näistä latinalaisen Amerikan käsittämättömän suurista yhteiskunnallisista epäoikeudenmukaisuuksista dos Santos kertoo. Hänen elokuvansa antaa konkreettisen kuvan maalaisproletariaatin elinehdoista tässä jumalan hylkäämässä maankolkassa, perheestä, jota ahdistaa puute ja oikeudettomuus.

“Mikä on helvetti?” kysyy köyhän karjanhoitajan pieni poika. “Se on paikka jossa on kuumia vartaita, vastaa äiti. Mutta kun lapsi kyselee edelleen missä helvetti sijaitsee, jää äiti vaille vastausta ja ajaa pojan ulos. Sillä ei ole olemassa muuta vastausta kuin että helvetti on juuri siellä missä he asuvat, se olemassaolo, jota he elävät.

Dos Santosin elokuva näyttää perheen vaelluksella läpi kuivan maan, jonka kuolleesta maaperästä ikään kuin nousee kimeä, valittava ääni. He etsivät työtä, asuntoa, elämää. Vaimo uneksii oikeasta sängystä, sellaisesta ”jollainen hienoilla ihmisillä on”. Mies saa työtä vaquerona – karjanhoitajana – ja he saavat katon päänsä päälle ja paikan asua. Mutta jäljellä ovat epäoikeidenmukaisuudet, oikeudettomuus suhteessa työnantajaan, lukutaidottomien nöyryys herroja kohtaan, väkivalta ja sorto, joita poliisi kohdistaa heihin kaupungissa käynnin aikana, uusi nälkä, raadanta ja toivottomuus, unelma palasta maata.

Kaikki tämä on toteutettu ilmaisulla, joku on karheaa ja miltei askeettista ja jossa kaikki runolliset kärjistykset tuntuisivat liioittelulta. Elokuvan syytös kasvaa pelkästään siitä, miten dos Santos näyttää paljaana näiden ihmisten elinehdot, draaman auringon kärventämän, välkehtivän armottomuuden.

Mauritz Edströmin (DN 12.12.1967) ja kirjasen “80 ans de Cinéma Brésilien mukaan