Chelsea Girls (1967)

Ohjaaja: 
Andy Warhol & Paul Morrissey
Henkilöt: 
Nico, Ondine, Brigid Berlin, Ingrid Superstar, Mary Woronov, Marie Menken, Gerald Malanga, Mario Montez, Eric Emerson, International Velvet, Christian Aaron Boulogne, Ed Hood, Ronna, Dorothy Dean, Rene Ricard, Rona Page, Donald Lyons, Edwin Hood, Patrick Fleming, Arthur Loeb, Randy Borscheidt, Angela Davis
Lisähenkilöt: 
musiikki The Velvet Underground
Maa: 
USA
Ikäraja: 
K18
Kesto: 
210 min
Teemat: 
ARKISTON AARTEITA: 50 VUOTTA SITTEN
Kopiotieto: 
16 mm
Lisätieto: 
split screen projection • liput 8 / 6 €
Andy Warholin ja Paul Morrisseyn harvoin nähty Chelsea Girls (1966) on historian tarunhohteisimpia tuplaprojisointielokuvia (2 x 16 mm). Elokuvan episodeissa seurataan Chelsea-hotellissa asuvia "rakastavaisia, huumausaineiden orjia, homoseksuaaleja, lesboja, heteroseksuaaleja, surullisia hauraita tyttöjä ja kovia taffeja tyttöjä". Musiikista vastaa Velvet Underground.

Andy Warholin Chelsea Girls on elokuvahistorian merkillisimpiä ensi-iltansa jälkeen täysille katsomoille viikosta viikkoon esitettyjä menestyselokuvia. Kahden vierekkäisen 16 mm -filmiprojisoinnin ja kahdentoista kelan elokuvassa Warholin työhuonestudio Factoryn piirin ”supertähdet” improvisoivat rosoisia psykodraamoja teatteriharjoituksia muistuttavissa tilanteissa. Kohtaukset on kuvattu niin Chelsea Hotellissa, Factoryssa kuin yksityisasunnoissakin. Kahteen kohtaukseen on tehty ennalta käsikirjoitus. Esittäjät ovat drop-out -dandyja, huumeista elämää eläviä ”kauniita häviäjiä”. Joukossa on myös taiteilijoita, elokuvantekijöitä, muusikkoja ja runoilijoita. Joillekin heistä Warhol oli eräänlainen pop-kulttuurin zen-hahmo. Hänen hovissaan saattoivat kukkia narsistit vaikka hänen itsensä pyrkimyksensä sanottiin olevan itseilmaisun ja intention häivyttäminen. Hän oli gay-mies mutta myös katolisen kirkon ”ruteenilaisen” (bysanttilaisen) haaran jäsen, joka harjoitti uskontoaan lähes päivittäin. Viime mainittu ei tosin olisi sopinut hänen julkiseen kuvaansa, joten hän piti sen salassa.

Ilman Chelsea Girlsiä käsitys New Yorkin kuusikymmenluvun undergroundskenen valoista ja varjoista olisi varmasti erilainen. Elokuva ei syntynyt tyhjästä. Vuonna 1966 Warholilla oli takanaan tavattoman intensiivinen elokuvantekemisen kausi. Warhol oli inspiroitunut Jack Smithin elokuvista Flaming Creatures (1963) ja Modern Love (1963–65) sekä Smithin elokuvatekemisen metodeista ylipäätään. Vuonna 1983 ilmestyneessä Popismi-kirjassa Warhol kertoo noukkineensa Smithiltä ”tavan käyttää ketä vain joka sattui olemaan paikalla, ja sen kuinka hän vain jatkoi kuvaamista kunnes näyttelijät pitkästyivät”. Smith oli esitystaiteen ja avantgarde-elokuvan alueella ikoninen hahmo, jonka merkitystä 1960-luvun avantgarde-taiteen ”rakkauden kesäyön” Puck-hahmona ei voi yliarvioida. Smith oli campin katalysaattori ja katu- sekä tilannepohjaisen performanssitaiteen ensimmäisiä tekijöitä. Smithin vaikutus näkyi Warholilla jo Taylor Meadin sekä Baby Jane Holzerin tähdittämissä vuosina 1963–64 valmistuneissa parodiaelokuvissa sekä Campissa (1965). Smithin esiintyminen ja elokuvat antoivat vaikutteita Warholin lisäksi monille muillekin. Heihin kuuluivat muun muassa ontologis-hysteerisen teatterin perustanut Richard Foreman, postmodernin teatterin tekijä Robert Wilson sekä elokuvaohjaajista muun muassa John Waters ja Federico Fellini.

Smithin kuuluisin elokuva Flaming Creatures on rakeiselle filmille kuvattu taiteilijaystävien ja seksuaalisten alakulttuurien edustajien esittämä ”komedia noidutussa musiikkistudiossa”, kuten Smith itse teosta luonnehtii. Maria Montezin elokuvien Hollywood-eksotiikkaan kotikutoisesti viittaavan teoksen seksuaalisen kuvaston asteikko yltää kevyesti verhotuista hellyydenosoituksista sukupuolielinten liikuttaviin lähikuviin ihmisvartaloiden asetelmissa sekä jo aikanaan hämmennystä herättäneeseen lavastettuun joukkoraiskaukseen. Elokuva oli tarkoitettu vain pientä ystäväpiiriä ymmärtäville samanmielisille sieluille mutta toisin kävi. Flaming Creaturesin ja elokuvan Andy Warhol Films Jack Smith Filming ”Normal Love” (1963) näytös toi esityksen järjestäneelle Jonas Mekasille ja projektorin takana olleelle Ken Jacobsille ehdolliset tuomiot. Smithin elokuva joutui esityskieltoon. ”Kukaan ei halua avata matopurkkia, mutta minulle se työnnettiin avattavaksi”, Smith kiteytti tapauksen myöhemmin Semiotext(e)lle antamassaan haastattelussa. Myös Chelsea Girls joutui myöhemmin oikeustoimien kohteeksi mutta Warhol oli kertoman mukaan vain ilahtunut, koska saattoi käyttää elokuvastaan mainoslausetta ”Banned in Boston”.

Chelsea Girlsin kohtaukset ovat aina kelan (33 minuuttia) mittaisia. Ne on kuvattu pitkin otoksin, joiden harvat leikkaukset vaikuttavat kamerassa tehdyiltä. Nopeat, sattumanvaraiset zoomaukset sisään ja ulos toimivat usein Paul Morrisseyn kameratyön eräänä tunnusmerkkinä. Näin myös Chelsea Girlsissä. Ensimmäinen kela ilmestyy valkokankaalle yksin, ilman alkutekstejä. Siinä Velvet Undergroundin vaaleahiuksinen laulaja Nico kampaa tukkaansa keittiössä, jossa hän on pienen Ari-poikansa ja Eric Emersonin kanssa. Ihmisten puhe sekoittuu välillä avattavan vesihanan ääneen. Jonkin ajan kuluttua kuvan viereen ilmestyy kontrastinen mustavalkoinen kuva Factoryn nurkassa vastaanottoa pitävästä ”paavi” Ondinesta (Bob Olivio) keskustelemassa Ingrid Superstarin kanssa. Ondine esiintyy kohtauksessa sielunhoitajana, psykoanalyytikkona ja töihinottajana. Myöhemmissä keloissa vierailevat Mary Woronov, International Velvet (Susan Bottomly), Angelina "Pepper" Davis, Albert Rene Ricard, Ronna Page, Ed Hood ja Patrick Fleming. Brigid Berlin piikittää Ingridiä ja itseään takamuksiin, Mario Montez (René Rivera) laulaa kaksi laulua ja amerikkalaisen kokeellisen elokuvan ”isoäiti” Marie Menken käy perhedraamaa muistuttavan keskustelun entisen opiskelijansa, Warholin Factoryyn pudottautuneen runoilija Gerard Malangan kanssa. Elokuvan edetessä esiintyjien ryhmäsommitelmat saavat joskus parikseen toisen otoksen samoista henkilöistä tai yksittäisen elokuvallisen muotokuvan jostain esiintyjästä. Kohtausten ajalliset suhteet toisiinsa jäävät arvoituksellisiksi huoneiden näyttäytyessä eräänlaiseksi ajattoman mutta maanpäällisen Jumalaisen näytelmän osastojen kokoelmana, joista ei näytä olevan ulospääsyä. Alunperin Warhol kehotti koneenkäyttäjiä projisoimaan kelat sattumanvaraisessa järjestyksessä ja päättämään omatoimisesti mitä ääniraidalta päästetään saliin. Pian tietty esitysjärjestys kuitenkin vakiintui yhdessä sen periaatteen kanssa, että kuvien ollessa rinnakkain vain toisen kelan ääni kuullaan.

Kaksi Chelsea Girlsin kohtausta perustuu käsikirjoituksiin, jotka Warhol tilasi ohjaaja-käsikirjoittaja Ronald Tavelilta. ”Hanoi Hannah” viittaa eräänlaiseen Vietnamin sodan ”Moskovan Tiltuun”, naiseen jonka ääni tuli yhdysvaltalaisille sotilaille tutuksi radion avulla välitetyn vastapropagandan välittäjänä. Tekstin siirtäminen Vietnamista hotellihuoneeseen tuo sen kuvaaman propagandan, ojentamisen ja käskytyksen teemat sodasta kotiin – olihan Chelsea Hotel monen elokuvassa esiintyjän väliaikainen koti. ”Their Townin” otsikko viitannee Thornton Wilderin näytelmään Our Town (1938) sekä siitä tehtyyn elokuvaan, joka on myös Lars von Trierin Dogvillen (2003) eräs viitekohde. Tavelin toinen teksti, ”Their Town” perustuu Life-lehden artikkeliin nuoresta teini-ikäisiä tyttöjä tappaneesta tucsonilaisesta sarjamurhaajasta. Tavel on kertonut Warholia kiehtoneen sen, että paikkakunnalla tunnetun karismaattisen murhaajan teot olivat kaupunkilaisten tietoisuudessa jopa murhattujen perheitä myöten.

Warholin ja Tavelin aikaisempiin yhteistöihin lukeutuivat muun muassa elokuvat The Life of Juanita Castro (1965), Horse (1965) sekä ensimmäinen Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinin sovitus Vinyl (1965). Yhteistöissä Warholin panos rajoittui joskus vain aiheen tai otsikon antoon. Tavelin mukaan käsikirjoitukset olivat skenaarioita, joita esittäjät veivät odottamattomaan suuntaan. Factoryn ulkopuolella Tavel toimi The Theater of the Ridiculous -suuntauksessa. Queer-, drag- ja ristiinpukeutuvia esiintyjien sekä katu- ja alakulttuurien amatöörien avulla liike kurkotti absurdin teatterin ja komedian tuolle puolen. Se yhdisti camp-estetiikan, shokeeraamisen ja naurettavuuden. Yleisöä osallistavaksi tapahtumaksi kehittynyttä The Rocky Horror Picture Show -ilmiötä voi pitää sen hieman myöhempänä, astetta kaupallisempana sovelluksena.

Jotkut Chelsea Girlsin kohtauksista voi ymmärtää Factoryn sorrettujen ja solvattujen yhteisön järkyttämään pyrkivänä leikkinä mutta välillä rajat ylittyvät myös toisin, ikävämmällä tavalla. Elokuvan lopussa Ronna Page joutuu väkivallan kohteeksi Ondinen lyödessä häntä kameran edessä rajusti suoraan kasvoihin. Page juoksee paikalta satutettuna Paul Morrisseyn kameran näyttäessä ensin laajemman kuvan kuvaustilanteesta ja jatkaen sitten Ondinen sekavan yksinpuhelun kuvaamista. Myös Warhol itse näyttää olevan paikalla. Otoksen rinnalla toisessa projisoinnissa nähdään värillisissä valoissa Nicon kasvot, joille vierii kyyneleitä. Kuva on kuuluisa, ikoninenkin. Ondinen väkivallanteko ei kuulu käsikirjoitukseen mutta siitä tulee kelojen sijoittelun ja tarkkaan mietityn rinnastuksen myötä keskeinen osa elokuvan rakennetta. Elokuvan viimeisenkin kuvan poistuttua valkokankaalta Velvet Undergoundin instrumentaalimusiikki jää soimaan moniksi minuuteiksi. Teatterin valot ovat päällä. Mietin Warholin uskonnollisuutta, rukoilua ja messussa käyntejä. Mietin suljettuja huoneita, joista kukaan ei ehkä Ronna Pagea lukuunottamatta koskaan tunnu lähtevän pois. Onko värivaloissa itkevä Nico katsojan Beatrice? (”Nainen, puettu väriin liekin liikkuvimman…”, Dante: Kiirastuli, 30. laulu). Olenko käväissyt Andy Warholin Helvetissä? ”Se ei ole mikään kauhupaikka, ennemminkin siellä on surullista”, sanotaan maanpäällisestä Helvetistä Velvet Undergroundista pitävän Kauko Röyhkän biisissä.

– Kari Yli-Annala: Factoryn piiri – huomioita Andy Warholin Chelsea Girlsistä. Julkaistu AVEK-lehdessä 2/2015 (ss. 64–65)

Chelsea Girlsin musiikki

Score music: The Velvet Underground, additionally two songs by Irving Berlin, performed by Mario Montez.

Music sequences in Chelsea Girls:

Reel 7 (a.k.a. ”Mario Sings Two Songs”):
”They Say It’s Wonderful” from the musical Annie Get Your Gun (1946), music and lyrics by Irving Berlin, performed by Mario Montez (100 secs)
”I Got Sun in the Morning” from the musical Annie Get Your Gun (1946), music and lyrics by Irving Berlin, performed by Mario Montez  (50 secs)

Reel 8 (a.k.a. ”Marie Menken”):
The Velvet Undergound (approx 20 mins)
There is a long talk between Marie Menken and Gerard Malanga, with Mary Woronov listening. During that scene there’s subtle VU instrumental music for about 20 minutes. Mostly we hear electric guitar with tremolo effect.

Reel 12 (a.k.a. ”Nico Crying”):
The Velvet Underground (instrumental music played live while filming, approx 33 mins).

The most famous reel of Chelsea Girls: VU plays in real-time, but off-screen while we witness a series of Nico’s close-ups in various color schemes. The beginning of the reel 12 is silent, after which there is VU music until the very end. It has many textures from moody melodic parts to very noisy passages. Curiously enough, the screening instructions state that once the previous reel nro 11 finishes on the right side, the image of reel nro 12 on the left side ”must be switched off and continue sound as exit and intermission music." So in every screening of Chelsea Girls, the reel 12 has a somewhat random point of departure and remains partly unseen. It remains also partly unheard, unless one stays seated in the dark cinema for about five minutes. 

– Mika Taanila 2015