Kasvoja (1968)

Faces
Ohjaaja: 
John Cassavetes
Henkilöt: 
John Marley, Gena Rowlands, Lynn Carlin
Maa: 
USA
Tekstitykset: 
svensk text
Ikäraja: 
16
Kesto: 
130 min
Teemat: 
CASSAVETES & ROWLANDS
Kasvoja (Faces, 1967) merkitsi John Cassavetesille paluuta vapaaseen tyyliin studio-ohjauskokeilujen jälkeen. Se on totuuselokuvaa fiktion puolella, läpivalaisu keski-ikäisten, menestyneiden kalifornialaisten perhe-elämään. Kriisi käynnistyy äkkiarvaamatta miehen tokaistessa: "haluan avioeron".

Keskellä nuoruuden ylistyksen aikakautta John Cassavetes on elokuvassa Faces uskaltanut koskettaa koskematonta, epämuodikasta, epäkaupallista aihetta: hän kuvaa ylemmän keskiluokan keski-ikäistä pariskuntaa, jollaiset yleensä ovat toimineet sivuosien luonnehahmoina tai karikatyyreinä. Nelissäkymmenissä olevat avioituneet ihmiset eivät juuri tarjoa pohjaa romanttisille seikkailuille. Ketä saattaisi kiehtoa tämä arkipäiväinen, hiljainen enemmistö, joka tekee kovasti työtä, puhuu vähän ja päätyy avioeroon? Cassavetes on uskaltanut tuoda tällaiset ihmiset valkokankaalle ilman naamioita, ilman valepukuja.

Cassavetesin otos käsittää keski-ikäisen avioparin Richard ja Maria Forstin, joilla 14 avioliittovuoden jälkeen on tuskin muuta yhteistä kuin muutamat naurut, muutamat drinkit, muutamat tottumukset. Cassavetes kuvaa heitä kriisissä, jonka laukaisee aviomiehen äkillinen tokaisu: "Haluan avioeron". Avioliiton 14 vuotta tihentyvät 14 tunniksi, joiden aikana elokuva seuraa pariskunnan vaiheita. Niinkuin psykologi, joka on kiinnostunut ihmisten käyttäytymisestä kokeellisessa stressitilanteessa, Cassavetes on provosoinut esiin avioparin reaktiot avioeron erityisen stressin paineessa. Hajoamisen uhka ajaa kummankin puolison samansuuntaisiin seksuaalisiin seikkailuihin, jotka muodostavat elokuvan rungon – Richardin ylellisen puhelintytön kanssa, Marian nuoren opiskelijan kanssa jonka hän tapaa rock-klubissa. Ohjaajan ratkaisu saattaa näyttää helppohintaiselta, sillä seksi ei välttämättä ole vastaus avioparin ongelmiin. Mutta pian ilmenee, että juuri tätä kautta mies ja vaimo saavuttavat tietynlaisen tietoisuuden.

Alussa katsoja on yhtä ymmällä kuin päähenkilötkin – miksi hiljaisuus ja nauru ovat ainoat asiat mitkä ovat jäljellä 14 vuoden avioliitosta? Miksi nämä ihmiset eivät näytä onnellisilta eivätkä onnettomilta? Mikä saa heidät liikkeelle? Ehkä vastauksen antaa juuri irtaantuminen päivittäisen rutiinin tylsyydestä, uuden partnerin kohtaaminen. Cassavetesin kyky havannoida ja tarkkailla ihmisiään saa aikaan ihmeitä. Nauru ja vitsit ovat viimeinen pelastuskeino ihmisille, joilla ei ole mitään sanottavaa. Richard on täydellinen esimerkki miehestä, joka lähes 50-vuotiaana on menettänyt "elämisen kykynsä" siinä määrin että voi ilmaista itseään vain liike-elämän tai huulenheiton kautta. Johtajien seurassa hän on kova, naisten seurassa typerä.

Enemmän kuin varsinainen juonikuvio Cassavetesin elokuvassa merkitsevät kuitenkin eleet, katseet, asenteet ja pienet reaktiot elämän pienissä tapahtumissa. Richard ja Maria eivät ole erityisen viehättäviä, kuvauksellisia tai muuten huomattavia henkilöitä. He ovat hyvin toimeentulevia ihmisiä, joilla on sellainen koti ja sellainen työ kuin pitääkin ja sopiva koneisto jolla he kaatavat itselleen ryypyn joka päivä samaan aikaan. "Mitä minulla on kaikkien näiden vuosien jälkeen?", valittaa muuan  toinen johtaja jonka Richard tapaa puhelintytön luona. "Iso talo, hupsahtanut vaimo ja lapsi joka pitää tennistossuja". Nämä "statussymbolit" ovat tyypillisiä sille luokalle johon Richard ja Maria kuuluvat. Eikä Cassavetes suinkaan suhtaudu heihin ylimielisen itsetyytyväisesti, vaantavalla joka on tasapainoinen yhdistelmä myötätuntoa ja selvänäköisyyttä. Tämä tekee elokuvasta joskus julman, usein liikuttavan. Tämän elokuvan ihmiset eivät ole hyviä eivätkä pahoja, vaan sellaisia kuin ovat; naurettavine, typerine, säälittävine puolineen.

– Claire Clouzot (Film Quarterly, Spring 1969)