Kultaiset vaunut (1952)

Le Carrosse d'or/La carrozza d'oro/The Golden Coach/Den gyllene karossen
Ohjaaja: 
Jean Renoir
Henkilöt: 
Anna Magnani, Odoardo Spadaro, Nada Fiorelli
Maa: 
Ranska/Italia
Ikäraja: 
S
Kesto: 
100 min
Teemat: 
ANNA MAGNANI
Lisätieto: 
Prosper Mériméen näytelmästä • musiikki Antonio Vivaldi
Jean Renoirin upean visuaalinen Kultaiset vaunut (1952) juontuu Prosper Mériméen näytelmään ja on Renoirin kunnianosoitus sekä teatteria että Anna Magnania kohtaan.

Commedia dell'arte – tuo spontaanin ja klassisen, kansan, porvariston ja jopa hovikulttuurin leikkauspiste – oli kiinnostanut Renoiria jo mykkäelokuvan aikaan. Vuoden 1939 tienoilla hän oli ajatellut Meriméen tarinaa mahdollisena aiheena, mutta kun elokuva lopulta tuli hänelle Viscontin sovituksena, häntä ennen kaikkea kiinnosti mahdollisuus työskennellä Anna Magnanin kanssa. "Olin vakuuttunut, että huolimatta tavallisesta tyylistään, huolimatta maineestaan tavattoman romanttisena, naturalistisena näyttelijättärenä, voisin tehdä hänen kanssaan pienen klassisen tutkielman; tämä oli ohjenuorani ja Intian korvasi ihailuni Verdin ja romantiikan edellistä Italiaa kohtaan".

Meriméen aiheesta jäi vain ranka jäljelle ja dialogi jätettiin improvisoitavaksi kuvauksen aikana. "Meriméellä La Perichole on näyttelijätär. Elokuvassani Camilla on näyttelijätär. Näytelmässä kultavaunut symboloivat maallista turhuutta, samoin elokuvassa. Loppuratkaisussa piispalla on samaten keskeinen osuus. Näistä muutamista lähtökohdista käsin loin käsikirjoittajieni kanssa tarinan, joka voisi olla nimeltään näyttelijät, teatteri ja elämä." Meriméen katkeruuden Renoir kovasi italialaisen komedian kepeydellä, terävyydellä, purevuudella ja pilkalla.

Jos vaunut ovat maallista turhuutta, niin maalliset turhuudet ovat teatteria. Koska kaikki kanssakäyminen (jopa oman itsensä kanssa) on teatteria, teatteri sekä suodattaa elämän että hautaa sen. Varakuninkaan suhteellisen vapauden ehto on hänen ironinen tajunsa elämästä tyylinä, pelinä, jonka voi voittaa vain jos tuntee pelin säännöt, vaikkapa siten, että tahallaan rikkoo niitä. Camilla yksin uskaltaa panna peliin hieman – todellista tai näennäistä – rakkautta. Hän ei tunne muuta todellisuutta kuin teatterin, ei halua muuta rakkautta kuin yleisön. Se, että hän nauttii yleisön ihailusta on turhamaisuutta, uskontoon verrattavaa harhaa: vox populi, vox Dei. Camillan hyvästit varakuninkaalle keskeytyvät, kun kaksi muuta hänen kosijaansa, sotilas ja härkätaistelija puhkeavat kaksintaisteluun ja tuovat mukanaan kuolemanvakavasti otetun pelin absurdin teatraalisuuden. Kun Camilla on äkäisesti rauhoittanut heidät, varakuningas asettuu samaan tappioon kärsineiden riviin kahden muun kanssa. Äkkiä nämä kolme eivät enää ole pelkästään hänen kosijoitaan, eivät pelkästään hänen yleisöään, vaan hänen tuomareitaan. He kääntyvät ja menevät ja jättävät Camillan kutsumuksensa ja kohtalonsa huomaan.

– Raymond Durgnat (teoksesta Jean Renoir, 1975)