Tanssi, tyttö, tanssi (1940)

Dance, Girl, Dance/Det går som en dans
Ohjaaja: 
Dorothy Arzner
Henkilöt: 
Maureen O'Hara, Louis Hayward, Lucille Ball, Ralph Bellamy, Maria Ouspenskaya
Lisähenkilöt: 
kuvaus Russell Metty • leikkaus Robert Wise
Maa: 
USA
Ikäraja: 
S
Kesto: 
90 min
Teemat: 
DOROTHY ARZNER
Kopiotieto: 
35 mm
Dorothy Arznerin suosituin elokuva Tanssi, tyttö, tanssi (Dance, Girl, Dance, 1940) on kuin naisversio buddy-elokuvista, burleskilla twistillä. Maureen O’Hara ja Lucille Ball johdattelevat tanssityttöjen maailmaan, jota hallitsee miehinen katse. Bubbles (Ball) on nouseva burleski-tähti, Judy (O’Hara) puolestaan vain haaveilee balettiurastan. Vicki Baumin tarinaan perustuva. Elokuva on yksi kiinnostavimmista Arznerin ohjaustöistä. Se on kompleksinen ja jännittävä kuvaus naisista, jotka ovat joutuneet äärirajoilleen.

Dorothy Arzner oli Lois Weberin ohella yksi niistä harvoista naisista, jotka onnistuivat luomaan jatkuvan ja yhtenäisen ohjaajauran 1920- ja 1930-lukujen Hollywoodissa. Parissa kymmenessä elokuvassaan Arznerilla oli ohjattavanaan sellaisia tähtiä kuin Clara Bow (The Wild Party, 1920), Sylvia Sidney (Merrily We Go To Hell, 1932), Katherine Hepburn (Christopher Strong, 1933), Rosilind Russell (Graig’s Wife, 1936), Joan Crawford (The Last Of Mrs. Cheney, 1937, The Bride Wore Red, 1937) ja Merle Oberon (First Comes Courage, 1943).

Arznerin ”löytämisestä” ja tunnetuksi tekemisestä on kiittäminen ennen kaikkea 1970-luvulla virinnyttä feminististä elokuvatutkimuksia. Arznerin kuuluisin elokuva Dance, Girl, Dance (1940) on havaintoesimerkki naisnäkökulmasta keskellä Hollywoodin seksistä ideologiaa. Lähtökohdiltaan kyseessä on konventionaalinen vaudeville-tarina, kuvaus onneaan etsivien ja kovia kokevien tanssityttöjen ryhmästä. Päähenkilöt Bubbles ja Judy edustavat monin tavoin primitiivistä ikonografista naiskuvaa – vamppia ja tavallista tyttöä. Näistä karkeista stereotyypeistä Arzner onnistuu elokuvatekstin sisällä kehittämään myös niiden sisäinen kritiikin. Bubbles saa työtä ja Judy saa pellen osan hänen ohjelmanumerossaan esittämällä balettia miespuolisen yleisön huviksi.

Arznerin kritiikki kohdistuu näkemykseen naisesta spektaakkelina, nähtävyytenä, esiintyjänä miesten maailmassa. Päähenkilöt toteuttavat esityksen parodista muotoa edustaessaan vastakkaisia napoja myyteistä ”feminiinisyys-seksuaalisuus”, ”viehätysvoima/viattomuus”. Keskeinen ristiriita, joka määrittelee heidän olemassaolonsa miesten viihdyttäjinä, on ongelma johon useimmat naiset saattavat samaistua: ristiriita miellyttämisen halun ja itsensä ilmaisemisen välillä. Bubblesilla on tarve miellyttää miehiä, kun taas Judy yrittää ilmaista itseään balettitanssijattarena.

Elokuvan edetessä vakiintuu esityksen yksisuuntainen kehitys johon liittyy Judyn nöyryytys pellen osassa. Mutta ennen loppua Arzner antaa Judyn tehdä voimanäytteensä, repii auki koko elokuvan kudoksen ja paljastaa ideologian toiminnan naisen stereotyypin muotoutumisessa. Vihanpuuskassa Judy kääntyy yleisön puoleen ja sanoo miehille, kuinka hän puolestaan näkee heidät. Tämä näkökulman siirto yksisuuntaisen kehittelyn sisällä on suora hyökkäys sekä elokuvan yleisöä että elokuvaa katselevaa yleisöä vastaan ja merkitsee haastetta koko näkemykselle naisesta spektaakkelina, nähtävyytenä.

– Claire Johnstonin (Notes on Women’s Cinema, 1973) ja muiden lähteiden mukaan